Vihreä pormestari II

Politiikassa on kysymys arvoista, periaatteista ja muusta sellaisesta. Useimmiten hyviä argumentteja on tarjolla kylliksi. Me vain arvotamme niitä kukin tavallamme. Ideaalitilanne olisi se, että voisimme soveltaa ns parhaan argumentin periaatetta. Kun eri näkemykset perustellaan hyvin, niitä voidaan vertailla ja valita se, jonka perustelut ovat pitävimmät.

Käytännössä parhaassakin dialogissa voittaa se argumentti, joka saa eniten tukea, vaikka kaikki eivät sen taakse asettuisikaan. "Parhaan" sijaan voittaa "menestyvin". Asetelma tuo mieleen darwinistisen luonnonvalinnan, jota Richard Dawkins on laajentanut meemeiksi kutsumiensa aineettomien kopioitujien kilpailuun. Eliöiden välisessä kilpailussa menestyvin on se, joka saa eniten jälkeläisiä. Tietokoneiden käyttöjärjestelmien kilpailussa menestyy se, joka myy parhaiten – eikä se ole välttämättä teknisesti edistyksellisin.

Helsingin Vihreiden yleiskokous keskusteli pitkään pormestariehdokkaan nimeämisestä. "Parhaan" ehdokkaan nimeäminen esitettyjen argumenttien pohjalta osoitautui kovin hankalaksi, koska ehdokkaiden kiistattomat ansiot olivat kovin erilaiset. Miten vertaan meriittejä, jotka eivät ole yhteismitalliset? Kun toinen on apulaiskaupunginjohtajana konkari ja toinen menestynyt mittauttamalla vaaleissa kannatustaan, voiko heidän kokemustaan suoraan verrata?

Yleiskokouksessa käytiin tasokasta keskustelua, jossa luotettiin keskustelukumppanien kykyyn kuunnella avoimin mielin toistensa esittämiä perusteluja. Lopulta kukin äänivaltainen kokousedustaja kuitenkin teki päätöksensä sen mukaan, millaisen painoarvon hän antoi ehdokkaiden vahvuuksille.

Äänin 36-13 jäsendemokratia antoi tukensa Anni Sinnemäelle. Avoimen ja hyvässä hengessä käydyn keskustelun jälkeen tämän päätöksen takana minunkin on helppo seistä.

Vihreät tekevät sen sovussa.

Vihreä pormestari

Vihreät ovat historiallisen haasteen edessä. Meillä on todellinen mahdollisuus nousta Helsingissä suurimmaksi puolueeksi ja saada kaupunkiin vihreä pormestari. Tässä on kolme haastetta: meidän on tehtävä vaalivoitto todeksi, meidän pormestarimme on kyettävä antamaan kasvot vihreälle politiikalle – ja meidän on saatava vahvaa tukea myös niiltä helsinkiläisiltä, jotka eivät meitä äänestäneet.

Nyt valitsemme kahdesta vahvasta pormestariehdokkaasta sen, jonka uskomme tukevan vahvemmin näitä tavoitteita. Minun valintani on Pekka Sauri.

Ensimmäinen perusteluni on se, että Pekkaan luottavat monet sellaisetkin helsinkiläiset, jotka eivät muuten ole uskollisia Vihreiden tukijoita ja äänestäjiä. Kun valitsemme pormestarikasvoiksemme Pekan, me yksinkertaisesti saamme enemmän ääniä. Gallupeista huolimatta uskon kisan Kokoomuksen kanssa olevan äärimmäisen tiukka, joten tällä on merkitystä. Toiseksi jäänyt pormestariehdokas on vain kaupunginvaltuutettu muiden joukossa.

Toinen perusteluni on se, että Pekasta saamme hyvän pormestarin. Pekka on pitkän apulaiskaupunginjohtajauransa aika kouliintunut taitavaksi ja sujuvaksi johtajaksi, jolla on valmis verkosto niin kotikaupungissa kuin ulkomaillakin. Vuosien mittaan olen ihaillut tapaa, jolla Pekka lehmänhermoisena on sinnikkäästi tuonut uutta toimintakulttuuria johtamaansa rooteliin, joka lienee kaupungin hallinnonaloista kaikkein vanhanaikaisin ja hitaimmin muutettava. Pekkaan henkilöityy kenties enemmän kuin kehenkään muuhun – kenties erästä toista Pekkaa lukuun ottamatta – se avoimuus ja dialogisuus, jonka nimiin Vihreät vannovat. Jos haluamme muuttaa tapaa, jolla kaupunkilaiset näkevät Helsinkiä johdettavan, pormestarin on parasta olla Pekka.

Kolmas perusteluni oikeastaan toistaa hiukan edellistä. Me tarvitsemme pormestarin, jolla on mahdollisimman laaja luottamus kaupunkilaisten keskuudessa. Kun Helsingissä on vihreä pormestari, on täällä myös ennen näkemättömän vahva vihreä valtuustoryhmä. Se ei kuitenkaan saa tavoitteitamme läpi pelkällä raa’alla voimalla, vaan meidän on osattava nykyistä paremmin näyttää kaupunkilaisille, että haluamme kuulla heitä. Pormestarin on siksikin oltava kaikkien helsinkiläisten pormestari, enkä osaa kuvitella kenenkään asettuvan siihen asemaan Pekkaa paremmin.

Koska tämä on tukipuheenvuoro nimenomaan Pekalle, en malta olla toivomatta että paras argumentti voittaa – ja että tämä on se.

Siksi Pekka. Pekka Sauri.

Vuosaaren terveysaseman puhelinmotin purkaminen

Vuosaaren terveysaseman puhelinmotti on täysin sietämätön ongelma, joka täytyy ratkaista mahdollisimman pian. Siitä kaikki ovat yhtä mieltä. Käsitykset nykytilanteeseen johtavista syistä vaihtelevatkin sitten melkoisesti, osin riippuen siitä kuinka syvällisesti kukin ymmärtää terveysasemien toiminnan.

Sosiaali- ja terveyslautakunta samoin kuin edellisen vaalikauden aikainen terveyslautakunta on valmistellut pitkään ja perusteellisesti nyt käyttöön otettua toimintamallia. Sen taustalla on vahvasti ajatus, että jokaisella kaupunkilaisella on oikeus saada juuri sen laajuista palvelua kuin hän tarvitsee. Säännöllisesti monenlaisia palveluja käyttävä myös hyötyy jatkuvasta hoitosuhteesta, jossa terveydenhoidon ammattilaiset eivät alituiseen vaihdu. Vuosaaressakin käyttöön otettu malli hoitotiimeineen ja vastuuhenkilöineen pyrkii toteuttamaan tämän.

Toimintamalli ei ole syypää ongelmiin, eikä niissä liioin ole kysymys valtuutettu Jalovaaran epäilemistä salaliitoista (Vuosaari-lehti 25.1.). Virheitä on tehty, ja ne perataan varmasti lautakunnassa. Juuri nyt on kuitenkin keskeistä saada toiminta pelaamaan. Asukasillassa 25.1. kuulemani perusteella siihen päästään, kun huolehditaan että henkilökuntaa on riittävästi ja keskitytään toimimaan tehokkaasti ja tiukasti muilla terveysasemilla hyväksi todettujen ohjeiden mukaan. Sähköinen palvelu on saatava käyttöön myös Vuosaaressa, jotta siihen halukkaat voivat varmistua yhteydenottonsa tulevan kirjatuksi. Sen sijaan ehdotuksia takaisinsoittojärjestelmän uudelleen käyttöön ottamisesta en pidä onnistuneina. Se olisi omiaan vain mutkistamaan toimintaa, jossa päin vastoin pitää saada aikaan selvät ja yhtenäiset rutiinit.

Case Siltamäki: Mikä pelastaisi lähiöt?

Siltamäki rakennettiin 1960- ja 70-lukujen vaihteessa kauas Kehä III:n tuntumaan eräänlaiseksi mallilähiöksi, jota silloin esiteltiin vieraillekin mielellään. Kauppapuutarhojen ja omakotialueitten vierelle saatiin hyvätasoinen kerrostalokeskittymä, jonka ytimenä oli monipuolisia palveluja tarjonnut ostoskeskus. Oli uimahalli ja urheilupuisto. Hyvä asumisen taso ja rauhallinen ympäristö houkuttelivat alueelle selvästi keskiluokkaisempia asukkaita kuin moneen muuhun saman ajan ”nukkumalähiöön”. Koko Suomi sai tutustua Siltamäkeen television suositusta Naapurilähiö-sarjasta.

Keravanjoessa on sen jälkeen virrannut vettä jos toinenkin litra. Asukkaat ovat ikääntyneet kaupunginosansa myötä. Moni on huomannut, että hissitön kolmikerroksinen talo ei olekaan paras paikka asua, kun nivelet eivät taivu eikä pumppu toimi niin kuin nuorena. Yleinen autoistuminen on koitunut palveluille kiroukseksi. Kun autolla hurauttaa muutamassa minuutissa ostoksille Malmille tai Jumboon, ostoskeskuksen liikkeet ovat näivettyneet.

Siltamäki on saatava nousuun – samoin kuin Malminkartano, Jakomäki tai mikä hyvänsä eriytymisluisuun joutunut tai sen uhkaama kaupunginosa. Kaikilla kaupunkilaisilla on yhtäläinen oikeus odottaa kotikaupunginosaltaan viihtyisyyttä ja monipuolisia palveluja. Mutta miten?

Palvelut tarvitsevat käyttäjiä. Paluuta ei enää ole siihen lapsuuteni Pakilaan, jossa lähin maitokauppa oli kaikilla asukkailla muutaman sadan metrin päässä. Omakotialueiden asukastiheys ei 2010-luvulla siihen riitä. Hyvät liikenneyhteydetkin voivat olla turmiollisia. Monesta saaristokunnasta ovat palvelut kadonneet uuden siltayhteyden myötä, ja sama ilmiö on ollut Helsingissäkin pikkukaupoille kohtalokas. Siltamäen ostovoima on vuosien mittaan hiipunut, koska lapsiperheet ovat vähentyneet ja vanhenevien talojen asukkaiden keskimääräinen tulotaso on pudonnut.

Siltamäkeen pitää saada lisää asukkaita. Vanhan ostarin ja sen parkkikentän paikalle saisi helposti rakennettua uusia asuintaloja ja uuden kauppakeskuksen. Olisi myös hyvä, jos nykyisiä kerrostaloja voisi korottaa niin, että niihin saisi uusien asukkaiden lisäksi hissit helpottamaan elämistä. Pahoin vain pelkään, että suojelumääräykset estävät tällaiset uudistukset, jotka muuttaisivat ehyen kokonaisuuden ilmettä.

Lähde: Google Maps

Toinen mahdollisuus tiivistämiseen on rakentaminen Riimusauvantien ja Suutarilantien varteen. Ne on aikanaan rakennettu niin väljästi, että uudisrakentaminen onnistuisi asumisviihtyisyyttä juurikaan heikentämättä.

Siltamäellä on tarjottavanaan myös aarre, jota ei kovin laajasti tunneta: liikuntapuisto. Frisbeegolfrata on lajin harrastajille tuttu, mutta muut liikuntapalvelut ovat turhan vaatimattomat. Voisiko Siltamäen liikuntapuiston profiilia nostaa? Olisiko esimerkiksi jollakin urheiluseuralla intressiä rakentaa uudet palloilukentät ja -hallit oheispalveluineen? Voisiko peräti ajatella mallia, jossa seura voisi rahoittaa rakennuksensa käyttämällä osan sille annetusta rakennusoikeudesta kovan rahan asuntotuotantoon, vähän Garden Helsinki –mallin mukaan?

Jotain tällaista pitää saada syntymään, muuten Siltamäki ja Suutarila kuihuvat edelleen Malmin, Jumbon ja Tikkurilan välisessä Bermudan kolmiossa.

Digiloikka ja opetusviraston korruptioskandaali

Helsingin opetusvirastossa on paljastunut korruptioskandaali, jossa ilmeisesti miljoonia koulujen tietotekniikkavälineisiin tarkoitettuja euroja on kavallettu. Poliisi tutkii, ja toivottavasti edes osa rikoshyödystä saadaan takaisin.

Tämä karmea esimerkki havainnollistaa erästä digiloikkaan liittyvää ongelmaa. Kun puhutaan Helsingin opetustoimesta, puhutaan usean sadan oppilaitoksen laitteistosta. Tuhansista tietokoneista, dataprojektoreista, älytauluista, tulostimista, dokumenttikameroista, tableteista, reitittimistä ja ties mistä digiraudasta, joka on hankittava ja pidettävä kunnossa. Kun tietokoneita alkoi 1980-luvulla tipahdella kouluihin, niiden hankinnasta ja hoidosta vastasivat yleensä koulujen omat propellipäät. Laitteiston lisääntyessä taakka alkoi käydä koulujen atk-vastaaville ylivoimaiseksi, jolloin siirryttiin erilaisiin yhteishankintoihin, keskitettyyn tukeen ja leasing-sopimuksiin.

Nyt on nähtävästi tultu taas erään tien päähän. Espoossa kai haetaan vieläkin jälkiä tietokoneista, joista ulkopuolinen toimittaja on kyllä laskuttanut, mutta joista ei kouluissa ole havaintoja. Helsingissä on keskitettyjen hankintojen yhteydessä kyetty puhaltamaan sivuun laitemäärä, josta ei kenelläkään ole vielä tarkkaa tietoa. Samaan aikaan opettajakunnassa on vahvaa kapinahenkeä, kun tuntuu että luokkahuonetason tarpeita ja toiveita ei osata kuulla.

Tunnen ilmiön omankin opettajaurani varrelta. Taannoin Espoossa ihmettelin, mitä me teemme kaikilla niillä skannereilla, joita kouluun eräänä päivänä ilmestyi. Yksi niistä taitaa vieläkin olla käyttämättömänä opettajainhuoneessa, muut lienee vähitellen dumpattu jonnekin pölyä keräämästä.

Nyt kaikilta tarvitaan avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja oppimiskykyä. Mikään merkittävä muutos oppimisympäristöissä ja oppimisen tavoissa ei onnistu, ellei ruohonjuuritaso ole siinä motivoituneesti mukana. Opettajalla täytyy olla mahdollisuus vaikuttaa myös siihen laitekantaan, jota hän käyttää opetuksessaan, ja tietenkin tapoihin, joilla hän sitä käyttää. Tähän liittyy tietenkin myös vastuu kehittää osaamistaan. Opetusviraston on osattava perustella kaikki laitehankintalinjauksensa. Tässä ei nyt ole onnistuttu, jos kentältä kantautuu ääniä että laitelinjaukset sanellaan ylhäältä.

Vuoden 1994 opetussuunnitelma muistetaan siitä, että se antoi kouluille vapauden laatia itsensä näköiset opetussuunnitelmat ja vastuun niiden toteuttamisesta. Tämä pedagogisen vapauden aalto nosti huimasti koko opettajien ammattikunnan tietoisuutta opetussuunnitelmasta ja tavoitteiden asettamisesta. Digiloikassa on osattava ottaa oppia siitä hengestä, jolla opetusta tuolloin suunniteltiin. Se tarkoittaa vaativaa tasapainoilua keskitettyjen hankintojen ja tuen ja toisaalta paikallisen laite- ja toimintakirjon välillä. Sekä opettajien että viraston johdon on osattava ja uskallettava jättää ennakkoluulonsa ja heittäytyä mukaan digiloikkaan. Oppimista se vaatii kaikilta.

Taustaksi:

Vuodet 1986-1992 toimin Helsingin OKL:n tietotekniikan didaktikkona.

Vuosina 1992-1995 toimin Vantaan Hämeenkylän koulun rehtorina, jolloin digitalisoin koulun hallinnon ja johdin koulun opetussuunnitelmatyötä.

Vuosina 2001-2003 vedin hallinnon tietotekniikan osuutta Espoon opetustoimen tieto- ja viestintätekniikan kehittämisprojektissa.

Vuosina 1995-2014 olin vaihtelevalla panoksella vastaamassa koulun tieto- ja viestintätekniikasta Espoon yhteislyseon koulussa.

Nyt olen vapaa opetuksen asiantuntija. Viimeksi olen luotsannut Kosovon matematiikan opettajia nykyaikaisten oppimismenetelmien käyttöön. Nöyrimmästi käytössänne.

Onko Helsingissä puolipusikoita?

Kaupunkimaantieteen professuuria hallussaan pitävä Mari Vaattovaara lausui haastattelussaan tänään (18.1.2016) kaikenlaista, mikä kenen muun tahansa suusta kuultuna olisi vain löysähköjä mielipiteitä. Minun silmääni tökkäsi pahasti tämä: ”Tiivistetään kaupunkia niiden puolipusikoiden paikalle, joita täälläkin on loputtomasti. Tilaa on.”

Vaattovaara ei ole ensimmäinen. Kun Raimo Ilaskivi valittiin Helsingin kaupunginjohtajaksi 1979, hän heti tuoreeltaan pääsi katselemaan pääkaupunkia helikopterista ja lausahti, että täällähän on vaikka kuinka paljon rakentamatonta (vihreää) maata. Eiväthän kaikki siitä silloin tykänneet, eikä se minustakaan ihan fiksulta tuntunut. Nämä kaiken maailman puolipusikot kun useimmiten osoittautuvat joksikin ihan muuksi, kun jalkautuu helikopterista tai Espoon huvilastaan katsomaan niitä lähietäisyydeltä. Suurin vihreä joutomaa on tietysti Keskuspuisto, mutta pienemmät vihreät kaistaleet ovat useimmiten paikallisesti korvaamatonta kaupunkiluontoa. Sellaisissa pöpeliköissä me lapsuuteni Maunulassa kuljimme nallipyssy kourassa. Lenkkeilijöille ne ovat tärkeitä. Pienikin metsä vaimentaa tieliikenteen melua tehokkaasti. Moni parhaista tuntemistani Helsingin lintupaikoista on näiden ilaskivien ja vaattovaarojen silmissä varmaankin arvottomia ojanvarsipensaikkoja. Kotiosoitteestani katsoen lähin rääseikkö on saanut olla muun muassa sarvipöllön pesäpaikkana.

Moni "puolipusikko" tuntuu myös olevan jonkinlainen Schrödingerin pusikko: jos puhuja ei halua rakennettavan jonnekin muualle, hän vetoaa siihen että joutomaita on vaikka kuinka paljon. Kun sitten jokin puoliksi metsittynyt peltosarka uhkaa jäädä rakentamisen alle, löytyykin yllättäviä luontoarvoja. Kun yleiskaavakeskustelussa nousi esiin rakentaminen Hämeenlinnaväylän itälaidalle, samat paikat olivat puhujasta riippuen joko motarinpenkkoja tai arvokas osa Keskuspuistoa.

Oikeasti Helsingissä ei ole "loputtomasti" rakentamista odottavia, arvottomia pusikoita. Niitä ei ole siksi, että aikaisempina vuosikymmeninä rakentamiseen on napsittu maata sieltä täältä, tontti kerallaan, ikään kuin raja ei koskaan tulisi vastaan. Juuri siksi nyt onkin löydettävä kaupunkibulevardien tapaisia uusia tapoja tiivistää kaupunkirakennetta. Juuri siksi ne esikaupunkien kaupunkimetsät ja jokien ja purojen varret ovat tärkeitä.

Niin että älkääpäs nakerrelko meidän pusikoitamme. 

Leipäjonot poistetaan puuttumalla köyhyyteen

Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunta on päättänyt myöntää ruoka-avustuksille vuodeksi 2017 tukea yhteensä noin 300 000 euroa. Saamme siis vastedeskin nähdä pitkiä leipäjonoja.

Kaikkia noin 8 000 vuotuista jonottajaa varten Helsingissä on kuitenkin yhä vain kaksi sosiaalityöntekijää. Heidän työnään on auttaa näitä tuhansia ihmisiä löytämään keinot päästä köyhyydestä ja saada arkeensa helpotusta muillakin tavoilla kuin nöyryyttävällä ruokakassien jonottamisella.

Köyhyys ei lopu leipäjonoilla. Suomalainen sosiaaliturva on perustunut sellaiseen vähimmäistoimeentuloon, että jokainen kansalainen pystyy itse hallitsemaan elämäänsä.

Leipäjonot ovat laastarimainen korjauskeino, joka ei poista huono-osaisuutta, kuten muun muassa Maria Ohisalo hiljattain kirjoitti (HS Mielipide 26.10.). 1990-luvulla hyvinvointivaltion leipäjonot olivat jopa kansainvälinen tragedia.

Nyt leipäjonoja puolustetaan, koska muutakaan ei tunnu tapahtuvan. Tuntuu kuin julkisen sosiaaliturvan alasajo ja hyväntekeväisyyden lisääminen olisi hyväksytty sen sijaan, että mietittäisiin, kuinka voisi ennalta ehkäistä leipäjonojen tarvetta.

Leipäjonot heijastavat suomalaisen yhteiskunnan jakautumista pärjääjiin ja putoajiin. Eriarvoisuudesta on kuitenkin mahdollista päästä eroon.

Tarvitaan riittävä rahoitus perustoimeentuloon, tarpeeksi ennaltaehkäisevää työtä ja riittävä määrä sosiaalityön­tekijöitä, jotka voivat itseään loppuun ajamatta ohjata tukea tarvitsevia.

Hallituksen toimia seuratessa käy selväksi, ettei pikaista parannusta kuitenkaan ole tulossa. Sote-uudistuksessa sosiaalityö tuntuu jääneen täysin heitteille. Jos tulevilla maakunnilla ei ole taitoa eikä kaupungeilla rahaa, juutumme edelleen syytämään lisää rahaa ruoka-apuun ja ohjaamaan ihmisiä ­sosiaaliturvan asemesta pakkaseen jonottamaan leipää.

Ruoka-apua antavat järjestöt tekevät pyyteetöntä työtä, josta ne ansaitsevat vilpittömän kiitoksen.

Helsingissä on kuitenkin nyt kiire miettiä, miten sosiaaliturvaa voidaan kehittää niin, että kenenkään ei tarvitse jonottaa leipäänsä pakkasessa.

Kun perustoimeentulotuen myöntäminen siirtyy vuodenvaihteessa Kelalle, voidaan vapauttaa työntekijöitä jalkautuvaan sosiaalityöhön – jos niin haluamme.