Kävin joskus kauan sitten ohimennen Malesiassa. Yksinkertaista huumorintajuani kutkutti se, että kadunnimet olivat likimain kaikki "Jalan" jotakin. Siis ikään kuin kävelykatuja. Valitettavasti ne olivat jo silloin kävelykadusta kaukana. Tropiikissa ei ylipäätään tunnuta ymmärrettävän, miksi joku sellainen kävelee, jolla olisi varaa matkustaa omassa tai kuljettajan ajamassa ilmastoidussa autossa. Muistan vieläkin sen "tok tok, hulluja nuo" -ilmeen, joka oli hotellin ovimiehellä, jonka vihdoin olin saanut ymmärtämään että haluan nimenomaan kävellä muutaman kilometrin päässä olevaan puistoon.
Minulla ei ole ikinä ollut ajokorttia. Lapsuudessani autot muutenkin olivat vielä sen verran ylellisyyttä, että asioilla käyminen kävelemällä oli maallakin tavallista. Taisin siten kasvaa oppimatta ymmärtämään, että muutenkin voisi kesämökiltä käydä kylällä kaupassa kuin kävellen. Pyörälläkin olisi saattanut päästä, mutta kun äitini ei ollut koskaan oppinut sitä taitoa.
Jos minä opin kävelijäksi jollakin lailla tahattomasti, niin omat lapseni olen kyllä ihan tietoisesti aivopessyt kävelemään. En muista heidän pienenä koskaan oivaltaneen, että metsäpolulla voisi alkaa kitistä kävelemisen sijaan.
Helsinki on sen kokoinen kaupunki, että useimmiten keskustassa edelleen kävelen sen sijaan, että vaivautuisin hyppäämään spåraan. Suutarilasta on sen verran matkaa keskustaan, että nykyisin en hirveän usein aja sinne pyörälläkään - joka olisi siellä vielä pelkkiä jalkojakin parempi.
Kävelemisessä on oikeastaan vain muutama huono puoli. Ensiksi: pyöräilykauden aikana se tuntuu hitaalta tavalta liikkua. Toiseksi: asfaltilla liikkuminen on metsäpolkuun verrattuna ikävää ja jalkoihin käyvää (Mutta tuohan ei oikeastaan ollutkaan kävelemisen, vaan kadun huono puoli). Kolmanneksi kävellessä ja pyöräillessä on huono omatunto siitä, että heikentää joukkoliikenteen kannattavuutta.
Jalta alle sitten vain ja kävelemään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti