Muut vuorossa

Sataa, syksy on.

Valmistaudun palaamaan äänestyspaikalle laskemaan Tapulikaupungista sadelleita ääniä. Ehdokkaana olen tehtäväni tehnyt jo eilisiltaan mennessä. Nyt on ehdokkaan vuoro asettua taustalle ja antaa näyttämö muille. Nyt on kansalaisten vuoro astua näyttämölle ja ilmaista mielipiteensä yhdellä, kahdella tai kolmella numeromerkillä.

Toivon tietysti, että mahdollisimman monen numerokiekurat muodostavat luvun 236.

Vielä on pari tuntia aikaa. Tsau sinulle, joka olet minua tukenut - tai ainakin lukenut verkkopäiväkirjaani.

Sinun,

Hannu & Mansikki

Macchiatoa Jakomäessä

Kun esitteitäni jakaessani nousin Jakomäen vuokratalojen portaita, rappu ja kerros toisensa jälkeen, tunsin yllättävää nostalgiaa. Aivan samanlaista porraskäytävää nousin lukemattomat kerrat lapsena ja nuorena Maunulassa, missä silloin asuimme Pakilantien "uusissa" taloissa. Neljä samanlaista tiikkipintaista ovea per kerros, samat kolisevat, ylhäältä aukeavat postiluukut (joihin on ihanan helppo pudottaa lehtinen), samat porraskäytävän välitasanteet ja samat, porraskäytävästä toiseen hiukan erilaiset ominaistuoksut.

Muutto kerrostaloon oli vuonna 1961 mullistava kokemus. Keskuslämmitys huolehti siitä, että pakkasellakin oli lämmin. Ja vesi! Kylmää ja kuumaa vettä virtasi hanasta ammeeseen niin paljon kuin halusi valuttaa. Vetoisen puutalon yläkerran jälkeen kaupungin vuokratalon varustelutaso tuntui suoranaiselta luksukselta.

Paluu kaupungin vuokratalojen porraskäytäviin, vaikkakin vain vaalimainoksia jakamaan, saa minut myös miettimään "luokkaretkeäni". Jakomäessä korkeakoulututkinto on vain yhdellä kahdestakymmenestä, pienin osuus Helsingissä. Sellainen oli omakin kasvuympäristöni Maunulassa. Oppikouluun meno merkitsi kiipeämistä sosiaalisia tikkaita pitkin - niille, joilta se onnistui. Joka vuosiluokalta muistan "kadonneen" luokkatovereita, eikä meitä ylioppilasluokalla ollut enää alkuperäisestä kokoonpanosta kuin kourallinen.

Tie peltisepän pojasta matematiikan opettajaksi, opettajankouluttajaksi ja tietotekniikka-asiantuntijaksi on tuottanut myös tunteen omituisesta välitilasta. Vaikka juureni ovat työväenluokkaisessa vuokrataloyhteisössä, olen myös peruuttamattomasti sulkenut portin jäljessäni. Jakomäen Teboililla olen outo vieras. Toisaalta: vaikka olen opiskellut ja työskennellyt tieni akateemiseen maailmaan, missä ei juoda kahvia vaan nautitaan macchiatot, tunnen aina itseni ulkopuoliseksi niiden seurassa, joiden akateemiset perinteet juontavat sukupolvien päähän ja joille karonkka on yhtä luonnollinen asia kuin kummitädin nimipäivät.

Katriina Järvinen, älykäs ja menestynyt tutkija, on kuvannut tätä väliinputoamisen ja sosiaalisen juurettomuuden tunnetta oivallisesti kirjassa "Luokkaretekellä hyvinvointiyhteiskunnassa". Suosittelen.

Kävin siis Jakomäessä paitsi jakamassa vaalimainoksiani, myös nostalgisella luokkaretkellä omille juurilleni. Tämä retki nosti samalla pintaan tietoisuuden siitä, että Suomi on yhä luokkayhteiskunta. Helsinki näyttää erilaiselta sen mukaan, oletko valinnut kaupunginosaksesi Lehtisaaren vai onko elämä viskannut sinut Jakomäentielle. Kun me poliitikot puhumme palvelujen kehittämisestä ja niiden tasapuolisesta alueellisesta kehittymisestä, niin kapulakielemme tarkoittaa: haluamme, että nuorella helsinkiläisellä olisi yhtäläiset mahdollisuudet elämässään korttelista riippumatta. Haastava tavoite, ja juuri siksi niin tärkeä.

Huomenna on vaalipäivä. Muista äänestää, vaikka syysmyrskyn vuoksi tekisikin mieli pysyä lämpimissä sisätiloissa surffailemassa. Tsau.

P.S. Ei, Jakomäen Teboililta ei saa macchiatoa.

P.P.S. Macchiato on espressokahvia, joka on kaadettu maitovaahdon päälle.

Toivoa asunnottomille?

Toivotalkoot osoittivat siivouskykynsä putsatessaan jo ennen vaaleja asunnottomat pois kuistilta örveltämästä. En ole kauhean yllättynyt.

Olen asemilla junaa odottaessani joutunut katselemaan Sarin ja Janin työkalukokoelmaa. Siinä näyttää olevan pari maalipensseliä, lehtiharava, vaaleanpunaiset oksasakset ja pikkuinen puutarhakuokka. Nin, ja siistit työkäsineet. Välineiden perusteella kansalaisia kannustetaan pieneen kevyeen puuhailuun omassa pikku puutarhassa. Kompostin kääntäminen täytyy ulkoistaa (maahanmuuttajille? viherpiipertäjille?), puhumattakaan pyöräteiden rakentamisesta tai muusta hikisemmästä duunaritouhusta.

On kuvassa pari raskaampakin esinettä. Toinen on satama- tai telakkanosturi, jollaisia ei Helsingissä kohta enää oikeasti nähdäkään, kun Hietsun telakka lopetetaan. Toinen on lentokone - eikä mikään nykyajan menopeli ollenkaan, vaan kivan nostalginen 1950-luvun Convair Metropolitan tai vastaava potkurikone, joka taatusti kulutti kerosiinia huikeasti enemmän kuin 2000-luvun ATR:t. En kyllä oikein ole ymmärtänyt, mihin museolentokonetta Helsingin kehittämisessä tarvitaan. Ehkä se on tarkoitettu koristeeksi Malmille luomaan illuusiota toimivasta lentokentästä.

Ei tästä raskaammastakaan kalustosta kaikkineen oikein talkooavuksi ole, jos minulta kysytään.

Unohdin luetella luudan. Sillehän ovat Sari ja Jan jo käytön keksineetkin. Ensin hätistellään ne asunnottomat pihalta kadulle, ja sen jälkeen lakaistaan pois se ikävä kura, jonka ne ovat kenkärajoissaan tuoneet.

Onnea vain puutarhatöihin.

Minä ja muut univajeiset

Kun vaaleihin on enää kolme päivää, minä ja muu, Mansikki siis, huomaamme että alamme kaivata paitsi valoa ja kesän lämpöä, myös unta. Lehmän hermoista on apua silloin kun kaikkien pakollisten asioitten tekemiseen ei päivä tahdo riittää, mutta liian lyhyen yöunen eivät nekään auta.

Kansanterveyslaitoksen tuoreessa tutkimuksessa todetaan, että univaje on uusi kansantauti. Kun tärkeintä syytä sitten haetaan, lukija sekä nyökyttelee päätään että kohottaa kulmakarvojaan. Syyksi nimittäin mainitaan työuupumus. Päätelmään on helppo yhtyä silloin, kun samaan vuorokauteen on mahdutettava ansiotyö, perhe-elämä ja vaalikampanja. Tuntuu kuitenkin kuin jotain unohtuisi.

Terveydenhoidon kentällä työskentelevät tietävät toisen syy-yhteyden. Kun potilas valittaa työuupumusta, on sen takana usein alkoholi. Illalla nautitut ”rentouttavat” heikentävät unen laatua, kosteat viikonloput estävät terveen palautumisen, ja maanantaina uupumus alkaa jo ennen kuin on edes ehditty töihin.

Toinen unen ja terveen arjen syöjä on televisio. Ei meitä mikään pakota istumaan katsomassa älyttömiä tositeevee-ohjelmia tai väkivaltaviihdettä yömyöhään. Kolmantena pahana pidän autoa. Se on pirstonut kaupunkirakenteen ja palvelut niin, että jo tavallisiin kauppareissuihin menee aikaa – joka sitten on jostakin muusta pois.

Kun jokin aika sitten ihmeteltiin tutkimusta, jonka mukaan suomalaiset harrastavat seksiä vähemmän kuin ennen, niin tekee mieli todeta että ihmekös tuo, kun aika tärvääntyy johonkin toisarvoiseen.

Kunnallisvaaliteemaksi tästä on vain osaksi. Kaupunginvaltuuston valta kun ei yllä siihen, millä kaupunkilaiset arkensa täyttävät. Autoilua voimme hillitä ja koettaa parantaa palvelujen alueellista jakautumista. Työnarkomania ja alkoholinkäyttö kuuluvat ihmisen oman vastuun piiriin.

Muu, sanoo Mansikki. Sillä on ne lehmän hermot, eikä se tiedä mitä uupumus on.

Pumpkin Curry and Politics

Yesterday, when I was dropping my leaflets into letter slits in my neighbourhood, a man came out from his flat. There was a “no junk mail” sign on his door, so I said hello to him and asked if I could give him my election leaflet. Excuse me–I didn’t say the name on the door looked like a Tamil name (some -singham, if I still remember). Anyway, as he looked a bit hesitating, I added (in Finnish) that there is also a good Sri Lankan curry recipe on the reverse side of the leaflet. Oh, Sri Lanka, he said, and yes, I have worked there, I answered. Please, he said, and so he asked for another leaflet and went back inside.

I hope he is able to vote for me…

Why I actually began writing this is that I remember almost half of the names in that building telling about an origin different from Finnish. And still, all my leaflets were only written in Finnish. Even my wife, whose mother tongue is Swedish, has only printed bilingual material. Has any Green candidate published anything in English?

The number of residents of an immigrant background is increasing in Helsinki. The Greens are undoubtedly the most immigrant-friendly Finnish political party that has already kept immigrant-focused themes in its agenda. How many of our residents of a Somali, Russian, Kurdish or Albanian origin, however, know about all our initiatives?

The next municipal election will be after four years. During those years, we have to ensure that our existence and our political line will be made known to the growing ethnic minorities. On of the easy ways of doing this would be enhancing the use of English in our publications. It is, however, already one of the three official languages of the Green League.

P.S. You will find the pumpkin curry recipe in my website, unfortunately only in Finnish. It is slightly localised on the basis of an original recipe in a book “Jaffna Cookery” by Sathanithi Somasekaram (Arjuna Consulting Company Ltd, 1995). Try searching for Sri Lankan recipes in the Internet.

Koillisen siltarummut

Mihin Koillis-Helsingin asioihin aion vaikuttaa?

Vaalien alla ehdokasta houkuttelisi luetella joukko oman alueen ongelmia katujen huonosta päällysteestä palvelujen puuttumiseen ja sitten luvata asioihin korjausta. Asukkaiden kanssa keskustellessa parannusta vaativia kohteita tulee esiin kaiken aikaa, niiden lisäksi tietysti, jotka asukkaana tunnen hyvin omasta arkikokemuksestani.

Kuitenkin tunnen oloni hiukan vaivautuneeksi, kun pitäisi miettiä, millaisia vaalilupauksia oman kaupunginosan äänestäjille pitäisi antaa. En oikein viihdy sellaisessa ”kyläpoliitikon” roolissa. Sen sijaan olen ajatellut, että Suutarilan, Töyrynummen tai Jakomäen ongelmat ja kehittämiskohteet ovat perimmältään aivan samoja kuin vaikkapa Mellunmäen, Paloheinän tai Kannelmäen.

Olen omaksi vaalilauseekseni ottanutkin ”kehäinvälisen Helsingin puolesta”. Kehäteiden välisillä kaupunginosilla, tai lähiöillä, jos niin halutaan sanoa, on paljon yhteistä ja monia sellaisia ongelmia, joita keskustakortteleiden näkökulmasta ei aina hahmota. Jos meillä päin lähikauppa lopetetaan, ei seuraavaksi lähin olekaan parin raitiovaunupysäkin päässä. Kun terveysaseman palvelut supistuvat, vaatii vastaavan palvelun tavoittaminen todennäköisesti vähintään yhden bussinvaihdon.

Koillisen omien asioiden hoitaminen edellyttää siis huomion kiinnittämistä esikaupunkien omaleimaisuuteen yleensä. Meille raitiovaunuverkkoa tärkeämpää olisi joukkoliikenteen poikittaisyhteyksien parantaminen – kas kun työpaikkamme ja meitä lähinnä olevat liikekeskukset eivät enää välttämättä olekaan Helsingin keskustan suunnassa. Me tarvitsemme omaa terveysasemaa, vaikka sitten palveluiltaan riisuttua – kas kun me emme pienten lastemme kanssa tai vanhoina ja vaivaisina aina jaksaisi matkustaa naapurikylään. Me haluamme kaupunkien väliset rajamuurit alas – kas kun lähimmät ja liikenteellisestikin järkevimmät asiointikeskuksemme ovat usein väärän kaupungin puolella. Me emme halua luopua lähimetsistämme – kas kun ne ovat meille tärkeitä oman kylän viherkeuhkoja, vaikka ne Senaatintorilta katsoen olisivatkin pieniä ja vähäarvoisia.

#61bf1a

Mstä tuntee aidon Vihreän?

Kun jopa Kokoomuksen "Hitas-asiantuntija" Pauli Leppä-aho näyttää valinneen vihreän vaalimainoksensa taustaväriksi, voi äänestäjän olla vaikea päätellä, kuka lopujen lopuksi on aito Vihreä ja kuka muuten vain järki- tai muu kertakäyttövihreä.

Web-maailmassa vastaus on tietysti #61bf1a. Se tarkoittaa puolueen vahvistamassa graafisessa ilmeessä määriteltyä vihreän sävyä, joka on varattu vain Vihreiden käyttöön. #61bf1a on kolme peräkkäin kirjoitettua 16-järjestelmän lukua, jotka hiukan selväkielisemmin tarkoittavat näyttöväriä jossa punaisen (R) arvo on 97, vihreän (G) 191 ja sinisen (B) 26.

Niin kuin värimäärittelystä käy ilmi, Vihreissä on myös monia sinisen ja punaisen sävyjä. Punaista näyttäisi olevan vähän enemmän kuin sinistä, mikä vahvistaa omat kokemukseni puoluetovereitten kanssa käydyistä keskusteluista. Lopputulos on kuitenkin vastaanpanemattoman vihreä.

Varo siis valevihreitä, tarkista vihreäsi RGB-arvo.

Yksineläjän Helsinki

Pysähdyin tänään hetkeksi miettimään, kun keskustelin äänestäjän kanssa. Minua nuorempi mies käväisi Kohvin (siis muiden kun tuttujen kesken Koillis-Helsingin Vihreät) kahvilla Malmin nuorisotalossa ja kysäisi, miten Vihreät ovat ajatelleet hoitaa yksineläjien asiaa.

Nythän on niin, sanoisi 70-luvun televisiotärkeilijä, että Vihreiden samoin kuin kaikkien muidenkin puolueiden ohjelmissa ja vaalimainoksissa puhutellaan kyllä lapsiperheitä, mutta yksinään elävien asiat jäävät enemmän tai vähemmän sivuun - ellei sitten lueta mukaan sitä, että olemme huolissamme yksinäisten vanhusten palveluista.

Nopea ja ylväs huitaisu olisi se, mihin okeasti uskon: jos saamme lapsiperheiden asiat tolalleen, muutkin tulevat hoidetuiksi. Kovin konkreettinen vastaus se ei kuitenkaan ole.

Asuminen. Helsingin ongelmista varmasti asuminen on se, joka raskaimmin kolahtaa juuri yksineläjiin. Toki asumisen kalleus rasittaa myös lapsiperheitä, joilla on täysi työ ja tuska saada tulonsa riittämään tilavaan perheasuntoon. Yksinäisen ihmisen kukkarossa neliöhinnat ja korkeat vuokrat tuntuvat siksi, että hän ei voi jakaa menojaan toisen ihmisen kanssa. Vielä ankarammin kallis asuminen tietysti painaa yksinhuoltajaa, jolla kaiken kukkuraksi on jälkikasvu huollettavanaan.

Mihin kunnallispoliitikko sitten voi vaikuttaa? Suoraviivaisinta on kaupungin asuntotuotantoon vaikuttaminen. Kun yksityiset markkinat eivät näytä kykenevän tuottamaan kohtuuhintaisia omistus- ja vuokra-asuntoja, on kaupungin ilmeisesti lisättävä omaa asuntotuotantoaan. Jos vuokralla asuminen saataisiin taas todelliseksi asumisen vaihtoehdoksi, laskisi myös omistusasumisen hinta.

Voi tietysti olla, että tässä törmätään myös itsekkyyden muuriin: ne, jotka nyt ovat päässeet omisusasuntoon kiinni, eivät varmaankaan pidä ajatuksesta, etteivät kykenisikään realisoimaan omaisuuttaan voitolla.

Ehkä omaisuuden suojaa tärkeämpää kuitenkin olisi se, että yksineläjät ja pienperheetkin voisivat edelleen asua ja elää pääkaupungissa?

Taistelukentiltä - mutta missä on vihollinen?

Terveisiä vaalitaiston kentiltä. Koulun syysloman ansiosta saatoin tänään olla täysipäiväinen ehdokas. Aamusta käytin aikaa feissaamiseen (siis vaalilehden ja -mainosten jakamiseen) Puistolan asemalla, sitten luukutin (jaoin mainoksia postiluukkuihin) Siltamäessä. Iltaruuhkaan ehdin vielä vihreine liiveihini Malmin asemalle.

Koskaan ei minusta ole tuntunut yhtä hyvältä ja oikealta tehdä katupolitiikkaa kuin nyt. Palaute on ollut myönteinen, ja yleensä niin tavalliset h.p.-kommentit voin laskea yhden käden sormin. Vihreä politiikka on Helsingissä suositumpaa kuin koskaan. Kunpa nyt vain emme seuraisi Suomen jääkiekkojoukkueen jälkiä - sikäli kuin muistan niiltä ajoilta kun vielä lajia seurasin, "Leijonilla" oli tapana menestyesään ylpistyä niin, että lopussa Neuvostoliitto tai Ruotsi loppujen lopuksi voitti. Kokoomus ja demarit ovat nyt meidän Neukkumme ja Ruotsimme, emmekä saa antaa otteemme herpaantua.

En tämän vaalikampanjan jälkeen enää suostu hokemaan, että suomalaiset eivät osaa tervehtiä. Hyvän huomenen toivotuksiini olen saanut ystävällisiä vastauksia yhtä lailla niiltä, jotka ovat ottaneet vaalilehden vastaan, kuin niiltäkin jotka eivät ole sitä huolineet.

Mutta missä on vihollinen? Missä ovat kaikkien muiden puolueiden ehdokkaat ja kenttäväki? Muutamaa vaisun oloista demaria lukuunottamatta näyttää siltä kuin kaupunki olisi vihreiden valtaama. Eikö politiikka kiinnostakaan enää kokdem-akselia?

Vaalikummituksia

Toisten ehdokkaiden vaaliteemoja on mielenkiintoista katsella. Oma lukunsa on se, miten moni ehdokas nyt esiintyy vihrein tai "vihrein" värein ja iskulausein. Se on ilmeisesti muotia.

Kummituksilla tarkoitan teemoja, jotka on jo ainakin kerran valtuustossa ja kaupunginhallituksessa käsitelty, hylätty ja kuopattu, mutta siitä huolimatta ponnahtavat vaalien alla uudestaan esiin yhden jos toisenkin ehdokkaan vaalimainoksissa.

Kummastelin viimeksi tänä aamuna Kokoomuksen Laura Rädyn vaalimainosta raitiovaunussa. Siinä Laura vaati autoja tunneliin - toisin sanoen keskustatunnelin rakentamista. Eikö siitä päätettykään luopua? Keskustan järkevä suunnitteleminen käy mahdottomaksi, jos jotkut eivät ole sitoutuneetkaan tehtyyn päätöksen, vaan tosiasiallisesti ajavat yhä tunnelin rakentamista.

Toinen kummitus on Malmin lentokenttä. Siitäkin on selvät päätökset, että alue kaavoitetaan asuntorakentamisen ja lentotoiminta loppuu. Jos nyt vielä viritellään keskustelua kentän kohtalosta, se on kyynistä äänestäjien harhauttamista. Sen sijaan voimme oikeasti vielä vaikuttaa siihen, millä tavalla uusi asuntoalue toteutetaan ja mitä nykyisistä ympäristöarvoista halutaan säästää.

Ihan oma lukunsa ovat sitten ne ehdokkaat, jotka joko eivät itsekään ymmärrä, mistä valtuustolla on valta päättää, tai sitten haluavat tahallaan sumuttaa äänestäjiä.

Minun esimerkiksi tekisi mieli päättää, että tästedes kaikki ovat kaikille kilttejä. Pelkään vain, ettei se ole minun vallassani.

Minä ja muut suvaitsevaiset

Hesari raportoi:

"Lapissa yhdeksän kymmenestä hyväksyy lesbon päätoimittajan
Enemmistö suomalaisista hyväksyy lehden päätoimittajaksi lesbon tai homon. Väli-Suomen sanomalehtien Sunnuntaisuomalaisen teettämästä gallupista selviää, että erityisen suvaitsevasti päätoimittajan homoseksuaalisuuteen suhtaudutaan Lapissa."



Minä ja muu, Mansikki nimittäin, olemme tästä uutisesta ilahtuneita. Näyttäisi siltä, että median ja politiikan valtaeliitti "kansan" ja "lukijakunnan" mielipiteitä ennakoidessaan lankeavat itse virittämäänsä ansaan. Pienen, mutta äänekkään porukan ääni peittää alleen sen, että loppujen lopuksi suurimmalle osalle suomalaisista naapurin tai pomon sukupuolinen suuntautuminen on yks hailee. Miten nyt Väinö Linna panikaan vänrikki Koskelansa lausumaan: "asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin ellun kanat".

Jokohan Alma Median taloudesta vastaava johto vihdoin ymmärtäisi, kuka heidän päätoimittajajupakassaan on tuottanut konsernille vahinkoa?

Tarvitaanko Helsingissä peltoja?

Takavuosien ylipormestari Raimo Ilaskivi lennätettiin helikopterilla Helsingin ylle, ja näkemästään hän totesi että täällähän on paljon peltoja, joille voi rakentaa. Näidenkin kunnallisvaalien alla on kuultu samanlaisia mieleipiteenmölähdyksiä - pellot kuulemma ovat turhia ja joutavat jonnekin kauemmas, maalle varmaankin, niin kuin Nurmijärvelle.





Minä ja Mansikki olemme vakaasti sitä mieltä, että Helsingin perinnemaisemaan kuuluvat myös pellot. Haltialan ja Tuomarinkylän kartanomaisemat katoaisivat ilman laajoja peltoja, joita katsellessa voi muistella että vielä pari vuosikymmentä sitten Helsingin kaupunki oli Suomen suurin maanviljelijä. Viikin pellot lypsykarjoineen puskuroivat Vanhankaupunginlahden linnustonsuojelualuetta, joka on kansallisesti erittäin arvokas. Jos nuo pellot rakennettaisiin, olisi myös rantakosteikkojen luontoarvo vakavasti uhattuna. Samoin Mätäjoen, tuon Länsi-Helsingin Tonavan, arvokkaat rantatiheiköt vaativat peltoja vierelleen.

Nyt minä sorrun paasaamaan hyötynäkökulmasta. Meille Mansikin kanssa tärkeintä on kuitenkin tunnelma, rauha ja hiljaisuus. Lintukiikareiden kanssa Viikin pelloilla tai muuten vain Haltialan lehmien, hevosten ja lampaiden stressitöntä elämää katsellessa kiire katoaa. Hiljaisuus vain tuntuu olevan arvo, jota on vaikea puolustaa, koska sille ei voi laskea rahallista arvoa tai tuotto-odotuksia.

Muu, sanoo Mansikki. Olen samaa mieltä. Tervetuloa kansamme pellolle hiljentymään.

Jalan kulkemisesta

Kävin joskus kauan sitten ohimennen Malesiassa. Yksinkertaista huumorintajuani kutkutti se, että kadunnimet olivat likimain kaikki "Jalan" jotakin. Siis ikään kuin kävelykatuja. Valitettavasti ne olivat jo silloin kävelykadusta kaukana. Tropiikissa ei ylipäätään tunnuta ymmärrettävän, miksi joku sellainen kävelee, jolla olisi varaa matkustaa omassa tai kuljettajan ajamassa ilmastoidussa autossa. Muistan vieläkin sen "tok tok, hulluja nuo" -ilmeen, joka oli hotellin ovimiehellä, jonka vihdoin olin saanut ymmärtämään että haluan nimenomaan kävellä muutaman kilometrin päässä olevaan puistoon.

Minulla ei ole ikinä ollut ajokorttia. Lapsuudessani autot muutenkin olivat vielä sen verran ylellisyyttä, että asioilla käyminen kävelemällä oli maallakin tavallista. Taisin siten kasvaa oppimatta ymmärtämään, että muutenkin voisi kesämökiltä käydä kylällä kaupassa kuin kävellen. Pyörälläkin olisi saattanut päästä, mutta kun äitini ei ollut koskaan oppinut sitä taitoa.

Jos minä opin kävelijäksi jollakin lailla tahattomasti, niin omat lapseni olen kyllä ihan tietoisesti aivopessyt kävelemään. En muista heidän pienenä koskaan oivaltaneen, että metsäpolulla voisi alkaa kitistä kävelemisen sijaan.

Helsinki on sen kokoinen kaupunki, että useimmiten keskustassa edelleen kävelen sen sijaan, että vaivautuisin hyppäämään spåraan. Suutarilasta on sen verran matkaa keskustaan, että nykyisin en hirveän usein aja sinne pyörälläkään - joka olisi siellä vielä pelkkiä jalkojakin parempi.

Kävelemisessä on oikeastaan vain muutama huono puoli. Ensiksi: pyöräilykauden aikana se tuntuu hitaalta tavalta liikkua. Toiseksi: asfaltilla liikkuminen on metsäpolkuun verrattuna ikävää ja jalkoihin käyvää (Mutta tuohan ei oikeastaan ollutkaan kävelemisen, vaan kadun huono puoli). Kolmanneksi kävellessä ja pyöräillessä on huono omatunto siitä, että heikentää joukkoliikenteen kannattavuutta.

Jalta alle sitten vain ja kävelemään.

Kolmen osterin aarre

Tein innovaation. Kehitin uuden kiinalaistyyppisen ruokalajin. Annoin sille nimeksi "kolmen osterin aarre".

Ruokalaji sai alkunsa siitä, kun löysin lähiluonnostani pienen ämpärillisen osterivinokkaita. Oikeastaan en varsinaisesti löytänyt, vaan kävin kokemassa kannon, jossa entuudestaan tiedän vinokasta kasvavan. Villit osterivinokkaat kasvavat laholla jalopuulla ja ovat vielä maukkaampia kuin viljellyt. Harmittavan usein yöpakkaset vievät ne, sillä niiden sato on myöhäinen.

Tuoreeltaan valmistin pienen vinokasmuhennoksen, jonka tarjosin paistetun kuhan kanssa. Tämä sieni sopii erinomaisesti kalan seuraksi. Jäin miettimään, mitä tekisin seuraavaksi, ja silloin välähti.

KOLMEN OSTERIN AARRE

Tuoretta osterivinokasta suikaleina
Naudan luomupaistia ohuina suikaleina
Pieni purjo
Sentin viipale tuoretta inkivääriä suikaleiksi leikattuna
Valkosipulinkynsi tai kaksi, ohuina viipaleina
Purkillinen säilöttyjä ostereita
Kananmuna
Vehnäjauhoja
Riisiviiniä (tai sherryä)
Rkl rypsiöljyä
Lisäksi reilusti (3 dl) rypsiöljyä uppopaistamiseen

Kastike:
Osterikastiketta
Soijakastiketta
Puoli tl seesamiöljyä
Riisiviiniä

Valmistan tempurataikinan lisäämällä vatkattuun munaan tilkan riisiviiniä ja sopivasti vehnäjauhoja. valutan osterit hyvin.

Paistan kuumassa wokissa purjoviikaleet, inkiväärin ja valkosipulin, kunnen suikaleet alkavat ruskistua. Lisään vinokkaat ja paistan, kunnes ne kuulostavat kypsiltä. Lopuksi lisään paistisuikaleet, ja kun ne ovat ruskistuneet, kaadan päälle osterikastikkeen. Nostan ruoan liedeltä.

Dippaan osterit tempurataikinaan ja uppopaistan sitten kuumassa öljyssä sillä aikaa kun liha-sienikastike hautuu kypsäksi.

Tarjoan ruoan jasmiiniriisin ja vihreän teen kanssa.

Aikaa

Mistä työssä käyvä perheellinen kunnallisvaaliehdokas saisi lisää aikaa?