Vihreä visuaalinen ilme - entä sininen?

Olen käyttänyt erinäisiä tunteja vaalimainosten tekemiseen. Vihreän liiton visuaalinen ilme on siinä puuhassa tullut tutuksi. Pidän siitä! Minusta on hauska tehdä mainoksia, jotka saavat puolueen (ja siinä sivussa minutkin) näyttämään nuorekkaalta, valoisalta ja iloiselta.

Sitten astun helsinkiläiseen bussiin. Tai espoolaiseen, sama se. Muistelen haikeana aikaa, jolloin Helsingissä ajoivat siniset bussit. Haagan suunta oli tosin paremminkin valkoinen, kun sinne ajoivat STA:n bussit, ja koillista hallitsi Liikenne Oy:n punaväri. Joka tapauksessa busseilla oli yhtenäinen ilme. Espooseen taisi mennä vihreitä busseja, Vantaasta en muista koska en sen suunnan busseja tainnut tarvita.

Kilpailutuksen myötä olemme saaneet koko joukon uusia liikennöitsijöitä. Kilpailutilanne on yllyttänyt firmat tekemään alihinnoiteltuja tarjouksia. Lopputuloksena Helsingissä ajelee ties minkä näköistä ja kuntoista kalustoa. Mistään en voi tietää, saapuuko pysäkille uutuuttaan kiiltävä Helsingin bussiliikenteen sininen bussi, jättiläiskokoinen suklaapatukka vai muutamia kertoja omistajaa vaihtanut bussinrämä, jollaisen olettaisi kohtaavansa Tiranan lähiöissä muttei Helsingissä.

Harras toiveeni on, että seuraaviin YTV:n bussiliikenteen kilpailutuskierroksiin saataisiin vaatimus bussien yhtenäisestä ulkonäöstä. Kohtuullisen hyvä kuntokin olisi ihan jees. Kun kaukoliikenteen linja-autot on joitain poikkeuksia lukuunottamatta saatu yhtenäisen Express-värityksen alle, niin miksei pääkaupungin busseja? Kun Lontoossa tai Tukholmassa bussit tunnistaa värityksestä jo kaukaa, niin miksei Helsingissä? Tahdon siniset bussit takaisin.

Taidan tietää taas yhden asian, josta voin aukoa päätäni sitten, kun istun valtuustossa ;-)

Helsingin Sanomat kertoo Nuuksion kansallispuiston ruuhkautuvan (Verkko-HS 26.9.) Haukkalammentiellä on vilkkaimpina lauantaipäivinä jopa 1,5 kilometrin jono autoja, jotka on pysäköity tien varrelle, pysäköintikiellosta huolimatta.

Nuuksioon pääsee bussilla sekä Siikajärven suunnasta että Nuuksionpään-Kattilan puolelta. Autottomana tunnen varsin hyvin nämä reitit, joita olen käyttänyt myös lasten kanssa liikkuessani kesät talvet. Kattilaan ei tosin kulje busseja kuin kesäkaudella, ja silloin on 85:n reitiltä todella pitkä ja tylsä maantiepatikointi Haukkalammelle.

Silti olen sitä mieltä, että joukkoliikenne on Nuuksiota suunniteltaessa unohdettu. Joka suunnassa bussi pudottaa matkustajansa jokseenkin viitoittamattomaan maastoon. Kunnollisen opastuksen äärelle päästäkseen on joko patikoitava ne pari tylsää kilometriä - tai hurautettava omalla autolla suoraan parkkipaikalle.

Kun lähes joka taloudessa on auto, niin kumpi vaihtoehto on houkuttelevampi?

Mikä ratkaisuksi?

Siikajärvelle rakennettiin pari vuotta sitten uutta pysäköintitilaa (bussin päätepysäkin tuntumaan!!). Samalla vaivalla olisi voitu pystyttää sen päätepysäkin viereen kunnon opastaulut ja vaikka kelvollinen levähdyskatos tulisijoineen päivineen. Kenties vielä parempi paikka "suurten massojen" opastuskeskukselle olisi Siikaranta-opistolla, jonne myös pääsee bussilla. Kenties kansallispuiston hallitus voisi tehdä yhteistyötä opiston kanssa? Luulisi opiston kahvilan hyötyvän myös retkeilijöistä.

Itäisemmästä Helsingistä katsoen Nuuksio on kohtuuttoman kaukana, etenkin niin kauan kun Kehä III:lla ei kulje nopeaa jokerilinjaa. Ratkaisun toinen osa on ilman muuta kunnollisen bussiliikenteen järjestäminen Sipoonkorven reunalle idässä. Silloin "oikeaan" metsään kaipaavien vaelluspainetta saataisiin ohjatuksi myös itään Nuuksiota rasittamasta. Kun Helsinki nyt laajenee siihen suuntaan ja kun Kaakkois-Helsinki saadaan Helsingin sisäisen liikenteen piiriin, olisi suorastaan tyhmää jättää vetämättä bussilinjaa sinne. Sen bussin päätepysäkille saisi sitten saman tien hyvän opastuskeskuksen, juuri sellaisen joka Nuuksiosta yhä puuttuu.

Ja sitten lappuliisat sakottamaan. On sinne Sipoonkorpeenkin nimittäin sen verran matkaa, että se houkuttelee omalla autolla retkeilijät parkkeeraamaan - laittomastikin.

P.S. Ruuhkaisimpanakin aikana Nuuksiosta löytyy aina sellaisiakin kolkkia, joissa ei ihmistä näy. Älä kuitenkaan luule, että paljastaisin salaiset hiljaisuuden laaksoni!

Happiness is a warm gun?

Armeijassa pidin ampumisesta.

Kirjurina, toimistorottana en tosin juurikaan ollut tekemisissä aseiden kanssa. Muistan silti, miten hyvältä aseen mattamusta metalli tuntui kädessä. Teknisesti viimeistelty laite on funktionaalisen kaunis. Ampumisessa sinänsä liittyy aivan oma mielentilansa. Maalitauluun osuminen vaatii koko kehon ja mielen hallintaa ja tyyntä keskittymistä. Agressiivisen räiskimisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

En kuitenkaan suin surminkaan lähtisi harrastamaan ampumista, vaikka se kivaa olisikin. Tuliaseilla on vain yksi varsinainen tarkoitus: tappaminen. Rynnäkkökivääriä ja pistooliaseita yhdistää vielä se, että ne on suunniteltu nimenomaan ihmisen tappamiseen. Maalitaulutkin olivat Upinniemessä ihmisen ylävartalon muotoiset, napakymppi taisi olla keskellä rintaa.

Olen vakaasti sitä mieltä, että siviili ei tee ampuma-aseilla mitään. Metsästys on siinä rajoilla, mutta muuten on sitä parempi, mitä vähemmän maailmassa ja Suomessa lojuu tuliaseita. Ainut ase, jolla kukaan ei vahingossakaan ammu ketään, on sellainen jota ei ole olemassa.

Helsingissä ei muuten taida olla metsästyksellekään laillisia paikkoja.

Ei taas

Vasta muutama kuukausi sitten kirjoitin Jokelan murhenäytelmästä. Tänään tuntui isku sydänalassa: ei kai, ei taas!

Toistan hiukan muokattuna sen, mitä Jokelasta kirjoitin.

Kauhajoen palvelualojen oppilaitos on mitä tavallisin opiskelutehdas. Miksi juuri siellä toistui murhenäytelmä, jollaisen muistamme Jokelasta?

Ehkei kannata viedä tätä ajatusta pidemmälle. Jokelan tapahtumien jälkeen julkisuudessa pohdittiin, että koulujen turvallisuutta täytyy vakavasti tarkastella. Ehkä niinkin. Haluan silti uskoa, että niin Jokelan kuin Kauhajoenkin murhenäytelmät ovat sittenkin yksittäistapauksia, joilla ei ole sen selvempiä liittymäkohtia yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen kuin taannoisella Myyrmannin pommilla. Ei se tosin tee tragediaa yhtään vähemmän järkyttäväksi. Uhrien elämää tai terveyttä ei saa takaisin.

Silti: ei vain kouluissa, vaan kaikkialla julkisissa palveluissa - terveysasemilla, sosiaalivirastoissa - työntekijät kokevat välillistä ja välitöntä uhkaa enemmän kuin ennen. Jollakin tavalla meidän pohjoinen viattomuutemme on tahriintunut.

Viimeinen asia, minkä haluan meidän nyt tekevän, on se, että alamme turvallisuuden nimissä tehdä koulusta itsellemme vankilaa. Suomalaisessa koulussa tulee ovien yhä olla auki. Raaistuvassa maailmassa meidän vahvin aseemme on hallittu sinisilmäisyys.

Opetus ja laatu III, eli muutama sana projektiyhteiskunnasta

Laatu on ennustettavuutta.

Me koulussa työskentelevät huomaamme usein elävämme projektiyhteiskunnassa. Uusia asioita tuodaan sisään ja vanhoja kehitetään hankkeina ja projekteina. Linjavastaavien sijalla on kehittämisrehtoreita ja projektipäälliköitä. Tiedän, koska olen sellaisellakin nimikkeellä työskennellyt.

Projekteilla on se ominaisuus, että ne alkavat mutteivät koskaan oikein kunnolla pääty. Vanhaa sanontaa mukaellen: vanhat projektit eivät kuole, ne vain kuluvat pois.

Projekteilla on toinenkin ominaisuus. Niitä putkahtelee työpaikoille toisistaan riippumatta. Se johtuu siitä, että jokaisella hankkeella on oma hallintonsa. Koska keskushallinto ei ehdi seurata hankkeita, ei keskitettyä koordinaatiota ole.

Tästähän sitten seuraa kouluyhteisön kuormittuminen. Vai mitä pitäisi sanoa omasta opetusympäristöstäni: Vastikään saimme kouluun kasan älytauluja. Niiden tekniseen käyttöön on tarjottu pikakoulutusta, mutta "Marttojen" vaikutukset pedagogisiin ratkaisuihin ovat edelleeen haussa. Tänä syksynä siirryimme sitten 75 minuutin oppitunteihin. Opettelemme nyt sitten sitäkin. Toistaiseksi olemme saaneet selville , että jotkut hyötyvät ja jotkut kärsivät. Ei varsinaisen yllättävää. Tämän lisäksi opettelemme tietokoneillamme käyttämään uutta versiota Internet-oppimisympäristöstämme (komea nimitys sekavalle kokoelmalle pedagogisesti vaatimattomia opetusohjelmia ja surkeaa sähköpostisovellusta).

Kun tähän lisätään se, että jokaisella luokalla on vähintään yksi "erityisoppilas", joka on liki olemattomalla lisäresurssilla integroitu yleisopetukseen, on keitos valmis. Kunnes jostain takavasemmalta pölähtää käsiin uusi projekti.

Hankkeet ovat hyviä. Hankkeet ovat kivoja. Hankkeiden avulla löydetään uusia näkökulmia oppimiseen ja opetustyöhön. Ongelmana on vain se, että meille kaatuu niitä syliin liikaa yhtaikaa. Eniten työtä vaaativat hankkeeemme ovat kaiken lisäksi nyt sellaisia, joita me emme ole tilanneet emmekä halunneet ja joiden vaikutukset peruskoululaistemme oppimiseen ovat todennäköisesti negatiivisia.

Opeus ja laatu II

Laatu on teollisuuden vaihetyöstä lainattu terni, jota 1990-luvulla alettiin käyttää aika lailla estoitta myös julkisten palvelujen yhteydessä. Oikeastaan se liittyy tulosjohtamiseen. Jotta työn tulos voidaan arvioida, on määriteltävä sen laatu. Aineellisen tuotteen kuten vaikkapa äidinmaidonvastikkeen laatustandardi on helppo määrittää: kunkin valmistusaineen pitoisuuden on oltava tiettyjen rajojen sisällä, eikä ylimääräisten aineiden pitoisuus saa ylittää säädettyä määrää. Lisäksi voidaan määritellä ohjearvot tuotteen sakeudelle ja värille. Suurin piirtein noin ajattelisin. Vastiketuotannolle asetetaan sitten lisäksi määrällisiä vaatimuksia. Tulos tarkoittaa sitten sitä, kuinka paljon rahaa firmalle jää käteen vastikkeen valmistuksesta.

Opetus on paljon monimutkaisempaa, eikä suurimpaan osaan sen vuorovaikutuksesta voi mitenkään soveltaa laatuajattelua. Parhaiten laatuajattelu istuu sen miettimiseen, miten opetuksen tukitoiminnot on järestetty.

Opettaja käyttää nykyään ison osan päivästään erilaisten tietokoneohjelmien parissa. On oppimisympäristöä, hallinto-ohjelmaa, poissaolojen seurantaa, materiaalin hankintaa, puhumattakaan tavallisista toimisto-ohjelmista.

Japanissa kehitetyn, jo vanhan 5S-laatumallin yksi idea on järjestää työkalut sen mukaan, miten usein työläinen niitä tarvitsee. Jatkuvasti tarvittavat vimpaimet ovat hänen edessään työtasolla. Useita kertoja päivässä tarvittavat erikoisvälineet ovat hänen takanaan, mutta välittömästi saatavilla. Jos työkalua tarvitaan harvemmin, sen paikka on varastossa, mistä se tilataan tai noudetaan tarvittaessa.

Olen ajatellut, että tätä voisi luovasti soveltaa myös opettajan tarvitsemiin tietokonesovelluksiin. Opettajan on osattava käyttää sujuvasti niitä ohjelmia, joita hän käyttää jatkuvasti, kuten opimisympäristö- ja poissaolojen seurantaohjelmia. Varsinaiseen oppilaitoshallinto-ohjelmistoon hänellä on asiaa jo sen verran harvemmin, että on kohtuullista odottaa hänen saavan sen käyttöön apua sitä tarvitessaan. Kaikkein harvimmin tarvittavat sovellukset kuten hankintaohjelmat onkin sitten viisainta jättää suosiolla kanslian vastuulle.

En ole tällaista ajattelua vielä huomannut sovellettavan. Päin vastoin kaikki uudet ohjelmistot kaadetaan opetajan niskaan korkeintaan ohimennen perehdyttäen. Kun opettaja sitten tumpeloi, joudutaan usein koko homma aloittamaan alusta - tai tekemään lopulta kuitenkin kansliatyönä. Sähellykseen menee aikaa ja kaikki turhautuvat.

Aidosti hyödyllinen tietotekniikan käyttö auttaa opettajaa ja edistää koulusssa tapahtuvaa oppimista. Huonot (laaduttomat!) viritelmät kampittavat koulun perustehtävää.

Toteaa Hannu, joka muistaa toimineensa vastanneensa hallinto-ohjelmiston hankinnasta Suomen toiseksi suurimmassa kaupungissa ja arvioineensa vastaavia projekteja myös muilla mantereilla.

Lautamiehetkö ongelma?

Käräjäoikeuksien lautamiehiä aiotaan vähentää. Tarkoitus on, että vuodenvaihteen jälkeen lautamiehet osallistuisivat vain "kaikkein vakavimpien" rikosten käsittelyyn.

Lautamiehetkö nyt sitten ovat tuomioistuinten suurin ongelma, kun heistä pitää "pikkujutuissa" päästä eroon? Oman lautamieskokemukseni mukaan kaikkein isoin hintalappu tulee sille, että asianosaisia ei saada haastetuksi tai että he eivät muuten vain jaksa saapua istuntoon. Kun konnia tai avaintodistajia ei saada paikalle, istuu salissa pitkä rivi kalliita lakimiehiä ja maallikoita tyhjän panttina. Eikä tälle touhulle luultavasti edes oikein mahda mitään, oikeusvaltiossa kun ollaan, missä ihmisiä ei noin vain voi pitää putkassa.

Olen joskus ollut myös näkevinäni, että poliisin ja syyttäjän panokset jutun valmistelussa ovat olleet hiukan löysiä, vai miten sen nyt sanoisi. En ole kuitenkaan nähnyt hirveästi kirjoitettavan syyttäjälaitoksen kehittämistarpeista.

Minuun ei oikein iske se ajatus, että lautamiehet pitäisi säästää joihinkin esiharkinnan mukaan "vakaviin" juttuihin. Päällimmäiseksi ajattelen, että jokainen käräjille asti mennyt juttu on kaikille osapuolille hirmuisen vakava asia. Suurin osa kansalaisista on oikeussalissa korkeintaan kerran elämässään.Vaikka käsiteltävänä olisi vain juttu, jossa mies yritti näpistää kaljapullon muttei onnistunut, koska se putosi ja meni rikki (todellien esimerkki), niin minusta on tärkeää, että hänenkin rötöksensä otetaan vakavasti. Tai niin kuin sekin juttu, jossa humalikot yrittivät varastaa mopon. Kolmannellako kerralla se saatiin tuomituksi, kun kaikki vihdoin saatiin saliin - avaintodistaja ulkomailta asti, ja kustannukset sen mukaan. Minusta on upaa, että oikeusvaltiossa sekin juttu käsiteltiin viimeisen päälle.

Lautamiesten on tarkoitus edustaa eri väestöryhmiä tasapuolisesti. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se tosiasia, että nimenomaan isojen juttujen kohdalla tämä ei toimi. Juuri nuo vakavat jutut ovat useimmiten monipäiväisiä istuntoja, eikä suinkaan niin, että juttua istuttaisiin peräkkäisinä päivinä. Palkkatyöstä on hyvin vaikea ottaa vapaata kahdeksi tai kolmeksi päiväksi viikossa muutaman viikon ajan. Niinpä otaksun näihin pitkiin juttuihin valikoituvan lähinnä eläkeläisiä. Ajatellaanpa nyt vaikka jotain isoa graffitijuttua, johon liittyisi sekä massiivista omaisuuden turmelemista että kenties rumaa väkivaltaa. Voisi olettaa, että kolmekymppisten lautamiesten harkinta kulkee hiukan eri ratoja kuin kuusikymppisten. Tällä eläkeläispainotuksella voi siis olettaa olevan vaikutusta jopa tuomioihin.

Kun lautamiesten juttuja vähennetään, jäljelle jää nimenomaan vaativia juttuja, joissa lautamiehet eivät enää edustakaan koko kansaa niin kuin oli tarkoitus.

Kehillä autoillaan

Pääkaupunkiseudun reuna-alueilla autoillaan nelinkertaisesti muihin kaupunkiseutuin verrattuna (HS 16.9.)

Helsingin reuna- alueella asuvana ymmärrän varsin hyvin, mistä on kysymys. Pääkaupunkiseudun palvelut ovat hajautuneet Helsingin keskustan lisäksi useisiin paikallisiin keskuksiin, jotka tosin ovat ikävän kauppakeskuspainotteisia. Joukkoliikenteen suunnittelu kuitenkin lähtee siitä, että kaikki haluavat asioida keskustassa. Paitsi että toimivia poikittais- tai ristikkäisyhteyksiä ei ole, seututariffi nousee muuriksi esimerkiksi Malminkartanon ja Myyrmäen tai Suutarilan ja Tikkurilan välille.

Niin kauan kuin joukkoliikenteen käyttö on hankalaa, hidasta ja kallista (verrattuna kaupunkien sisäisiin hintoihin), ihmiset toimivat rationaalisesti ja ajavat autolla. Parkkitilaa riittää, siitä kauppakeskuskset ovat kyllä huolehtineet.

Nykyisen seutuliikenteen lipunhinnat olisi nopeasti saatava pudotetuksi sisäisten hintojen tasolle. Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten alueeella voitaisiin aivan hyvin kulkea yksillä ja samoilla lipunhinnoilla.Toiseksi liikennejärjestelmä pitää päivittää vastaamaan todellista kaupunkirakennetta. Jokeribussin suosio osoittaa, että poikittaisliikenteelle on kysyntää, kunhan se saadaan kulkemaan järkevästi. Kolmoskehän tasolle on myös saatava kunnon yhteydet - mieluiten raideyhteyksinä, käytännössä pikaraitiotienä Kivenlahdesta Vuosaareen.

Ihan metsässä

Terveisiä metsästä. Vaikka vankasti työssä käyvään väestönosaan kuulunkin, ja kaiken lisäksi vakinaisessa kunnan virassa, niin tänään maanantaina pääsin viettämään päivän Nuuksiossa.

En aio kertoa missä, koska olen suomalainen ja niin ollen varjelen marja-ja sieniapajiani. Kerron kuitenkin, ähäkutti, että parin pysähdyksen aikana poimin neljä litraa erinomaisia puolukoita. Niiden pysähdysten välillä keräsin korini täyteen vasta maasta nousseita kehnäsieniä, joiden seuraksi raavin sammalikosta muutaman herkkutatin, suppilovahveroita, vaaleita orakkaita ja (nam) mustavahakkaita.

Viihdyn metsässä. Pääkaupunkiseudulla edes Nuuksio ei ole täysin suojassa teknomelulta, mutta pienemmissäkin metsissä puut ihmeen tavalla suodattavat moottoriteiden ja muiden melunlevittimien äänet pois niin, että ainakin hetkittäin pääsee kuuntelemaan hiljaisuutta.

Urbaanin hälyn jälkeen on aina yhtä hämmästyttävää huomata, millaista meteliä korviin kantautuu omasta suusta, joka purekelee voileipää. Vasta kun on päättänyt evästaukonsa, voi herkistää aistinsa kuuntelemaan lammen vastarannalta kuuluvaa tiaisparven piiskutusta.

Sekä Nuuksio, Sipoonkorpi, Haltiavuori että mitättömämmätkin lähimetsät ovat tärkeitä muun muassa siksi, että ne ovat hiljaisia. Mitä kiireisempää ja aktiivisempaa elämää ihminen elää, sitä tärkeämpää on, että hänellä on halutessaan pääsy hiljaisuuden vyöhykkeelle. Mieluummin niin, ettei hänen sinne mennessään tarvitse autoillaan lisätä yleistä melutaakkaa.

Malmin lentokentästä

Ajelimme tänään malmin lentokentän ympäri Koillis-Helsingin Vihreiden järjestämällä retkellä, jonka vetäjäksi ja luonto-oppaaksi olin suostunut. Sää oli syyskuiseksi varsin kolea, minkä vuoksi luontohavainnot jäivät vähäisiksi. Sen saatoimme kuitenkin todeta, että lentokentän ympäri kulkeva lenkkipolku on maineensa veroisesti miellyttävä.

Malmin lentokenttä on etenkin linnustolle ympäristö, jollaisia ei metropolialueella ole liikaa. Kenttää ympäröivä aita pitää kulkijat loitolla ja takaa pesimärauhan pensaikoissa asustaville satakielille ynnä muille laulajille. Kesäöiden virtuoosit ovat jo etelässä, mutta kentän avoimet nurmet ovat vielä syyskuussakin tärkeä levähdys- ja ruokailupaikka monille muuttolinnuille. Tänään nurmikoilta lennähteli ilmaan kottarais- ja töyhtöhyyppäparvia, heinäkurppakin kuului nähdyn.

Mikä on Malmin lentokentän tulevaisuus? Sekä ilmailuharrastajat että yllättävän moni lähiseudun asukaskin haluaisi kentän säilyvän ilmailukäytössä. Siihen vaihtoehtoon en oikein jaksa uskoa, kun rahoitusta ei taida pidemmän päälle riittää. Vihreänä mietin myös, haluanko loppujen lopuksi tukea harrastusta, joka kuluttaa kerosiinia ja tuottaa sekä hiilidioksidipäästöjä että melua.

Viisainta on lähteä siitä, että kaupungin päätösten mukaisesti ilmailutoiminta kentällä loppuu ja se otetaan asuinrakennuskohteeksi. Tärkeämpää kuin kentän kohtalosta keskusteleminen onkin sen pohtiminen, miten alueelle rakennetaan - ja mitä jätetään rakentamatta.

Malmin kenttä on osa suomalaisen ilmailun historiaa. Terminaalirakennus varmasti säilyy, ja sen ympäristössä kannattaa säilyttää muitakin muistoja lentoliikenteestä. Mikä on kiitoratoja ympäröivien nurmien ja kenttäaluetta kiertävien pensaikkojen kohtalo?

Mielestäni rakentaminen kannattaisi keskittää sinne, missä jo nyt on rakennuksia. Jos alueen eteläosa rakennetaan tiiviisti ja tehokkaasti, meillä on varaa jättää pohjoisen aukeat maisevat jäljelle. Koillis-Helsingissä ei ole liikaa yhtenäisiä viheralueita. Malmin kentästä voitaisiin tehdä sellainenkin.

Nurmijärveläispolitiikkaa

Matti Vanhanen markkinoi taas "puutarhakaupunkiaan". Hesarin näyttävästi esille panemassa jutussa olisi monta kohtaa, joita tekisi mieli kommentoida.

Motivaatiota laskee se vahva tunne, että "pääministeri" esiintyy itse asiassa nurmijärveläisenä kunnallisvaaliehdokkaana. Miksi muuten koko tämä hössötys omakotiasumisen ihanuudesta ja sähköautoista, joila se pelastetaan, ellei kyse olisi kunnallisvaaliehdokkaan tarpeesta turvata selusta omassa kotikylässään? Agraari-Nurmijärvellä tärkeintä oli varmistaa suurten maitokarjatilojen tuki. Nyt niiden tilalle ovat tulleet omakotiasukkaat. Tietyllä tavalla surullista on, että pääministerin arvovaltaan nojaava poliitikko nostaa valtakunnalliseksi ihanteeksi asumistavan, jota itse pitää hyvänä ja oikeana. Iso omakotitalo Nurmijärvellä kaukana kaikesta. Liikkumiseen kylällä - ja sieltä pois, koska kylän palvelut on jo keskitetty muualle - nämä mattivanhaset tarvitsevat vähintään kaksi perheautoa, joista toinen on helsingin parkkiruuduista ulos pullisteleva citymaasturi.

Sitten tämä läpinäkyvistä läpinäkyvin siltarumpupoliitikko vielä kehtaa esitellä himmelimalliaan ekologisena. Toivottavasti kyse on aidosta opportunismista, sillä se vasta pelottavaa olisi, jos iso mies itse uskoisi juttunsa.

On Vanhasen mallissa jotain fiksuakin mukana. Jos todella haemme kaupunkirakennetta, jossa liikenne on vähennetty minimiin, niin se edellyttää lähellä olevia palveluja. Jos ei tarvitse lähteä Helsingin keskustaan eikä Keskustan Ideaparkeihin, vaan peruspalvelut ovat lähellä, niin liikenteen tarve on minimoitu.

Minun haaveissani on kuitenkin kaupunki, jossa kaupat, posti ja päiväkoti ovat kävelymatkan päässä. Kaikille. Kunnallisvaaliehdokas Vanhanen mainitsee erityisesti, että isommat hankinnat tehdään autolla marketista kerran viikossa. Mutta entä jos autoa ei ole? Entä jos perheellä tai yksinäisellä asujalla ei ole varaa tai halua auton hankintaan?

Vanhasen himmelimallia parempana pidän edelleen kärrynpyörämallia, jossa tehokas ja nopea joukkoliikenne kuljettaa sekä keskustaan että kehiä myöten ja jossa palvelut ovat jakautuneet tasaisesti joukkoliikenneväylien solmukohtiin.