Villiä ruokaa

Mustikoita ja herkkutatteja odotellessa nyt on mitä mainioin aika lähteä ulos luontoon hakemaan ilmaista villiä ruokaa. Vapuksi viilenneet säät ovat sikäli vain hyväksi, että kevään villiherkut eivät ehdi kasvaa ohi parhaan sesonkinsa.

Minun viiden kärkeni on tämä:

1. Nokkonen

Kevätnokkosesta saa keittoa, muhennosta, risottoa ja munakasta. Sitä voi myös silputa leipätaikinan joukkoon. Nokkosen voi säilöä kuivaamalla tai pakastamalla. Vanhoissa ohjeissa käsketään ryöpätä nokkoset, mutta minä höyrytän ne pehmeiksi ja silppuan sitten karkeammiksi tai hienommiksi ruokalajin mukaan.

Vaaksan korkuiset nokkoset voi poimia vaikka paljain käsin, kunhan muistaa ottaa niistä kiinni myötäsukaan eli alhaalta ylöspäin. Puhtaastakin paikasta poimitut nokkoset kannattaa huuhtoa kylmällä vedellä, jotta roskista ja pölystä pääsee eroon.

2. Vuohenputki

Nuoret ja mureat vuohenputken versot syön ihan sellaisenaan, mutta kyllä niistäkin voi keittoa tehdä tai niitä voi silputa yrttimausteeksi. Maistuvat hauskasti hiukan porkkanalta.

3. Pihlaja

Vasta auenneista vaaleanvihreistä pihlajanlehdistä saa kirkkaan vihreää, mantelin makuista teetä. Mikäpä estää maistelemasta aukeamassa olevia lehtiä sellaisenaankin.

4. Maitohorsma

Maitohorsman versot ovat raakanakin rouskuteltavia, mutta hauskimmillaan ne ovat "villiparsana". Puhtaiden, mutta rehevien vesien äärellä oleskelevat voivat kokeilla myös "meriparsaa" eli järviruo'on versoja suolavedessä keitettyinä.

5. Voikukka

Ei liene vaikea löytää voikukkasiman ohjetta. Se ei kuitenkaan ole minusta vaivan arvoista. Voikukkaa voi kuitenkin syödä aivan sellaisenaan. Puhtailta, varjoisilta paikoilta poimituista nuorista voikukanlehdistä saa verratonta salaattia. Jos maku on liian vahva, niitä voi lisätä viljellyn salaatin ja rucolan seuraksi. Kaikkein maukkaimpia ovat kuitenkin kukinnot, joilla herkuttelen peltotöitteni lomassa sellaisenaan - kunhan ensin kopistelen huolellisesti niissä usein vilistävät pienet hyönteiset pois.

Pari varoituksen sanaa

Olen joskus paimentanut laiduntavia vuohia. Sanotaan, että vuohi syö mitä vain. Niin syökin, mutta hyvin nirsoillen: se haukkaa muutaman suupalan täältä, seuraavat tuolta. Vuohenputken jälkeen vähän koivunlehtiä ja sitten välipalaksi vaikka kielonlehti. Se on evoluution tuottamaa viisautta vuohen alkuperäisiltä asuinseuduilta, missä kasvit yrittävät tehdä itsensä kitkerikai ja syömäkelvottomiksi.

Viljelykasvit on jalostettu turvallisiksi ja myrkyttömiksi (minkä vuoksi ne rusakoille ja lehtokotiloille kelpaavatkin). Luonnonkasveissa sen sijaan on kaikenlaisia haitallisia tai myrkyllisiä yhdisteitä, eikä mitään villiyrttiä pitäisi syödä samanlaisia määriä kuin kurkkua, tomaattia, salaattia tai perunaa. Villiruo'alla kannattaakin herkutella maltillisesti ja vähän vuohen tapaan: hiukan sitä ja hiukan tätä.

Taas ajankohtainen: Viisi syytä vastustaa kesäaikaa

1. Kesäaika on tyhmä.

Jos aamuisin joutuu muutenkin heräämään liian aikaisin, on vielä tyhmempää herätä tuntia aikaisemmin. Etenkin teinien vuorokausirytmi on luonnostaan sellainen, että sekä herääminen että nukkumaan meneminen siirtyvät myöhemmäksi.

2. Aamulla on kylmä

Kevätaamut ovat kylmiä, vaikka päivällä sitten olisikin lämmintä. Kesäaikaan siirtyminen tarkoittaa, että jokainen aamuinen pyörämatka ajetaan tuntia aikaisemmin kuin jos eläisimme normaaliajassa. Kylmässä ei ole hauska polkea, varsinkaan jos tietää että vaivaisen tunnin kuluttua olisi jo siedettävää. Entä mitä pyöräilijä sitten lämpimän iltapäivän kotimatkalla tekee kaikilla niillä vaatteilla, joita tarvittiin aamulla? Kesäajan vuoksi moni työmatkapyöräilijä joutuu kuljettamaan kolmea vaatekertaa: yksi aamua, toinen iltapäivää varten ja kolmas työvaatteiksi.

3. Linturetkillä on meluisaa

Tavallaan on tietysti kätevää, kun varhaisen aamun linturetkille ei tarvitse lähteä niin aikaisin. Tuntuu eri asialta lähteä liikkeelle viideltä kuin neljältä. Poissa ovat kuitenkin hiljaiset linturetkiaamut. Kun linnut toukokuussa heräilevät päivään, ovat ensimmäiset työmatkalaisetkin jo autoineen liikkeellä. Siellä missä ennen oli rikkumaton luonnon rauha, on nyt moottoriväylien tasainen taustahurina.

4. Syksyllä on pimeää ja kylmää

Kesäaika jatkuu pitkälle lokakuuhun. Aamut käyvät silloin jo pimeiksi. Yhdessä syksyn viileyden kanssa se tarkoittaa taas kiusaa työmatkapyöräilijöille. Tuntia myöhemmin ei enää tarvitsisi ajovaloa, ja mahdollisia jäätyneitä lätäköitäkin näkisi varoa. Käytännössä kesäaika voi lyhentää työmatkapyöräilykautta kuukaudella.

5. Se vain on niin tyhmä idea

Kesäajan perusajatus on ”daylight saving”, siis että iltaan saadaan lisää valoisia tunteja, joiden ansiosta keinovalaistusta tarvitaan vähemmän. Suomessa valoa on kuitenkin kesäaikaan enemmänkin kuin tarpeeksi. Kesäajasta ei kuulemma voi luopua, koska etelämpänä Euroopassa kuitenkin on käytössä kesäaika. Aikaero kuulemma kasvaisi ilman kesäaikaa niin suureksi, että bisnesyhteydet vaikeutuisivat. En ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt, miksi koko kansakunnan elämää vaikeutetaan vain sen vuoksi, että ulkomaankaupan kanssa tekemisissä oleva pieni porukka voisi tehdä mukavaan aikaan töitä. Yksinkertaisempaahan olisi, että ne harvat ja valitut soittaisivat puhelunsa vähän myöhemmin. Ylipäätään työelämä on muuttunut niin, että tehtävät ovat muuttuneet yhä enemmän 7/24-tyyppisiksi – jolloin konttorityöajoilla ei ole senkään vertaa merkitystä.

Kun hyödyt ovat olemattomat ja haitat ilmeiset, niin miksi ihmeessä me aina vain kiltisti roikumme kesäajassa?

Lähipalveluja Barcelonasta Suutarilaan

(Julkaistu Koillis-Helsingin Lähitiedossa 26.2.2014)

Voiko Helsingin sosiaali- ja terveystoimi oppia jotain Kataloniasta? Kannattiko sosiaali- ja terveyslautakunta lennättää ajelemaan bussilla pitkin ja poikin Barcelonaa?

Kun missä  hyvänsä ulkomailla käy tutustumassa siihen, miten terveydenhoidon ja opetuksen kaltaiset peruspalvelut on järjestetty,  päällimmäinen havainto on yleensä se että Suomessa asiat hoidetaan aika hyvin. Se ei kuitenkaan riitä perusteeksi luottamushenkilöiden lennättämiseen ulkomaille, ei sen paremmin minun kuin toisen koillisten kaupunginosien miehen Markku Vuorisen (kesk).

Tältä matkalta minun ajatuksiini tarttui kaksi asiaa. Enempää ei tarvitsekaan – jos opintomatkalta yksikin idea kehittyy parantamaan omia palveluja, reissu maksaa itsensä korkojen kanssa takaisin.

Ensimmäinen liittyi päihdehuollon menetelmiin, mutta onneksi meillä ollaan vielä sen verran kaukana Barcelonan ongelmien tasosta, ettei siitä tässä sen enempää. Tärkeämpi on huomio, joka kytkeytyy Helsingissä ja koko Suomessa meneillään olevaan sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämiseen. Barcelonassa nimittäin korostettiin ikään kuin ohimennen sosiaalipalvelujen jakamista perus- ja erikoispalveluihin. Tällä yksinkertaisella ja hiukan tylsältä kuulostavalla ajatuksella voi olla iso merkitys kotiin palattua. Miten?

Koillis-Helsingin palveluihin tämä liittyy suoraan siksi, että vielä tämän kevään aikana otamme taas käsittelyyn palveluverkon. Keskiviikkona 12.2. Suutarilassa pidetyssä asukasillassa nousi jälleen esiin se perusteltu epäilys, että terveysasemia oltaisiin taas vähentämässä ja koillisenkin lähipalvelut supistuisivat. Ihan niin se ei kuitenkaan mene, jos minusta vähänkään riippuu. Kovia faktoja on nyt kaksi: ensinnäkin sosiaali- ja terveyspalvelut on yhdistetty samaan virastoon, ja toiseksi on tehty päätös rakentaa Kalasatamaan totuttua paljon suurempi sosiaali- ja terveysasema. Tänä keväänä ei olekaan enää tarkoitus keskustella seinistä ja toimipisteistä, vaan siitä, millaisia lähipalveluja tarvitaan.

On palveluja, jotka on järkevää keskittää Kalasataman tapaisiin suuriin yksiköihin. On sellaisia palveluja, joista kaupunkilainen voi huolehtia itse esimerkiksi verkossa, kun riittävä apu ja opastus taataan. Sitten ovat ne palvelut, joiden on välttämätöntä olla kohtuullisen jalkapatikkamatkan päässä – ja lopulta ne, jotka on tuotava apua tarvitsevalle kotiin. Näiden pitää lisäksi toimia joustavasti, jotta fyysisen kunnon heikentyessäkin hoito tai muu palvelu jatkuu. Tästä kokonaisuudesta haluamme päättää nyt, emme lakkautuslistoista.

Suutarilan, Tapulikaupungin tai Jakomäen lähipalvelut eivät siis ole katoamassa mihinkään. Sen sijaan on varmaa, että nykyisten asemien palvelut muuttuvat. Malmin sairaalan remontin valmistuessa voi kenties keskittää jotakin sinne, jolloin taas toisia lähipalveluja voi lisätä. Nyt on oikea hetki vaikuttaa tähän.

Huumeet, Helsinki ja Barcelona

-->

Voiko Helsingin sosiaali- ja terveystoimi oppia jotain Kataloniasta? Kannattiko lautakunta ja johtavat virkamiehet lennättää ajelemaan bussilla pitkin ja poikin Barcelonaa?

Kun missä  hyvänsä ulkomailla käy tutustumassa siihen, miten terveydenhoidon ja opetuksen kaltaiset peruspalvelut on järjestetty,  päällimmäinen havainto on yleensä se että Suomessa asiat hoidetaan aika hyvin.  En usko, että monikaan enää muistaa langeta vanhaan suomalaiseen alemmuudentunteeseen. Se ei kuitenkaan riitä perusteeksi luottamushenkilöiden lennättämiseen ulkomaille.

Tältä matkalta minun ajatuksiini tarttui kaksi asiaa. Enempää ei tarvitsekaan – jos opintomatkalta yksikin idea kehittyy parantamaan omia palveluja, reissu maksaa itsensä korkojen kanssa takaisin.

Ensimmäinen on oikeastaan huomio, joka kytkeytyy Helsingissä ja koko Suomessa meneillään olevaan sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämiseen. Barcelonassa nimittäin korostettiin ikään kuin ohimennen sosiaalipalvelujen jakamista perus- ja erikoispalveluihin. Tällä yksinkertaisella ja hiukan tylsältä kuulostavalla ajatuksella voi olla iso merkitys kotiin palattua.

Toiseksi pysähdyin miettimään tapaa, jolla katalonialaiset kollegat toteuttavat huumeriippuvaisten palveluja. Tämä on Suomessa kuuma aihe, johon etenkään kenenkään vihreän ei kannattaisi tikullakaan koskea, mutta pohdiskelenpa kuitenkin.

Kävimme tutustumassa klinikkaan, jossa suonensisäisten huumeiden käyttäjät voivat valvotusti annostella aineensa. Aivan oikein: barcelonalainen narkkari tuo omat heroiininsa mukanaan, eikä henkilökunta kysele aineen alkuperästä vaan huolehtii, että asiakas piikittää sen puhtailla välineillä ilman yliannostuksen vaaraa.

Meillä tuskin oltaisiin valmiita näin liberaaliin hoitopolitiikkaan. Toisaalta heroiini on meillä hyvin marginaalinen huume – toisin kuin ties mistä tuotu Subutex. Näkökulma on kuitenkin jotain, minkä voisin uskaltaa tuoda kotimaiseen keskusteluun. Barcelonassa huumeriippuvaista ei pidetä sen paremmin uhrina kuin syyllisenäkään, vaan ymmärretään että riippuvuus on sairaus ja riippuvainen on potilas. Vaikkei potilas ei ole valmis  päihteettömään elämään eikä korvaushoitoihin, on hoitohenkilökunnalla kuitenkin eettinen velvollisuus pitää hänet hengissä.

Huumepolitiikka on vaikeaa tasapainottelua potilaiden humaanin kohtelun ja järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen taistelun välillä – unohtamatta sitä näkökulmaa, että kaikki riippuvuudet tupakoinnista alkaen käyvät kalliiksi kansanterveydelle ja –taloudelle. Se, että asia on vaikea ja tunteita herättävä, ei saa kuitenkaan estää avointa pohdintaa.  Suomessa olisi hyvä tulla ylös poteroista. Huumeongelmamme ei kuitenkaan ole (vielä?) samalla tasolla kuin kansainvälisten kauppareittien varrella olevassa Espanjassa.

Varokaa mummoutujia?

-->

Mummoutuminen uhkaa Facebookia, uutisoi Helsingin Sanomat. Jaaha.

Tätä voisi pohtia useammaltakin näkökannalta. Ensimmäiseksi tulee mieleen kysyä, elämmekö sellaisessa nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassa, jossa palvelut ja kulutushyödykkeet menettävät markkina-arvonsa sillä hetkellä, kun ikäloput (yli 5-vuotiaat) kiinnostuvat niistä ja ottavat ne omakseen. Se on sikäli kummallinen asenne, että eläkeikää lähestyvillä ja vastikään eläkkeelle jääneillä suomalaisilla on ostovoimaa selvästi enemmän kuin nuorimmilla pätkätyöläisikäluokilla. Ikääntyvien hyljeksiminenhän toki näkyy vaikkapa puhelinten ja tietokoneiden käyttöliittymissä. Alun kolmattakymmentä käyvän suunnittelijan mieleen ei aina näy juolahtavan, että jo 40-vuotiaan lähinäön heikkeneminen vaikeuttaa hailakanvärisen näppäimistön tai näytön hahmottamista. Mutta olkoon tämä näkökulma.

Pysähdyin miettimään tuota ”mummo”- ja ”vaari”-ajattelua. Tässä epäilen enemmistön työikäisistä suomalaisista lankeavan pahasti harhaiseen ajatteluun, joka vaikuttaa paitsi arjen teknologian suunnitteluun, myös esimerkiksi terveydenhoidon suunnitteluun. Me nimittäin ajattelemme ensimmäiseksi omia mummojamme ja vaarejamme, kun puhe kääntyy vanhuksiin tai ylipäätään eläkeläisiin. Samalla tavalla muuten taannumme omiin pulpetteihimme vuosia tai vuosikymmeniä sitten, kun pitäisi ottaa kantaan kouluun nyt tai kahdenkymmen vuoden kuluttua. Siitä teemasta kenties myöhemmin lisää.

Minun mummuni syntyi 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä. Hän kasvoi aikuiseksi Suomen suuriruhtinaskunnassa. Moni hänen ikätovereistaan, mukaan luettuna isoisäni, joka kuoli ennen syntymääni, kaatui vuonna 1918 tai menetti terveytensä ja tulevaisuususkonsa punavankileirillä. Mummullani ei koskaan ehtinyt olla sähköhellaa, juoksevaa vettä, puhelinta tai sisävessaa. Televisiosta hän tuskin olisi edes ehtinyt kiinnostua,  hataran puutalon pitäminen lämpimänä puuhellan avulla riitti virikkeeksi. Hiiri oli jotain, minkä vuoksi talossa kuului olla kissa.

Minä olen vaari. Lapsenlapseni aloitti juuri koulunkäynnin. Opettajanvirkani ansiosta voin jäädä eläkkeelle tulevana kesänä, 60-vuotiaana. Syksyllä olen siten ihan oikea eläkevaari. Mutta:

Kun sukuhaarani ensimmäisenä kävin lukiota 1970-luvun alussa, osallistuin atk-erikoiskurssille, harjoittelin Basic-ohjelmointia ja näin Otaniemessä ihka oikean tietokoneen. Opiskeluaikanani en ehtinyt vaihtaa laskutikusta taskulaskimeen, mutta opettajan työtä aloitellessani sain vetääkseni atk-kerhon, jossa ABC80-koulutietokoneella tehtiin taas Basic-ohjelmia. Valmistuttuani löysin tieni opettajankoulutuslaitokselle, missä yhtenä Suomen ensimmäisistä aloin suunnitella ja toteuttaa opettajien kouluttamista tietotekniikan opettamiseen. Olen opettanut WordStarit, WordPerfectit, DBase II:t , Wordit ja Excelit. Basicit, Pascalit ja Logot. Olen ottanut tietotekniikkaa käyttöön niin yhden yläasteen kuin Suomen toiseksi suurimman kaupungin mittakaavassa.

En tarkoita nostaa esiin omaa kuviteltua erinomaisuuttani, vaan haluan esitellä itseni esimerkkinä tieto- ja viestintätekniikan pioneereista. Se ikääntyvien joukko, johon toimittaja ajattelemattomuuttaan tai ylimielisyyttään viittaa ”mummoina ja vaareina”, on taidoiltaan jo jotain vallan muuta kuin mielikuviemme harmaahapset. Veikkaan, että pyöräilen vielä 20 vuoden  kuluttuakin, kahdeksankymppisenä, pari-kolmetuhatta kilometriä vuodessa. Uskon, että osaan ja haluan käyttää moderneinta tekniikkaa avustamassa ja rikastamassa arkeani.

Kun minä pohdin ikäihmisten palveluja, yritän kaiken tämän vuoksi kuvitella itseni 80 ja 90 vuotta täyttäneenä. Kannattaisi muuten nuorempienkin.

Sivumennen sanoen pieni vihje nuorille, jotka ihmettelevät mikseivät ”vanhukset” innostu kaikista viihdeteknologian uutuuksista: me olemme nähneet kaiken tämän alusta alkaen. Me osaamme myös suhteuttaa asiat ja ymmärrämme, että kaikista muoti-ilmiöistä niin musiikissa, elokuvissa kuin muussakin viihteessä vain pieni murto-osa jää elämään. Suurin osa tulee ja menee, eikä sitä kannata ottaa liian vakavasti. Merkittävät ilmiöt ehtii omaksua hitaamminkin.

Älkää kuitenkaan erehtykö aliarvioimaan vaarejanne. He opettivat tämän teille.

Matikanopen matikkasoppa

Muutaman FB-ruokapäivityksen jälkeen tunsin lievää painostusta ruokablogiin. Tähän aikaan vuodesta luonteva aihe on matikkasoppa. Mäenlaskua ja matikkasoppaa, mitäpä matikanmaikka hiihtokaudella muuta?

Made on upea kala. Gastronomisesti on pieni ihme, että niin rumasta, limaisesta ja pahanhajuisesta otuksesta syntyy niin herkullisen tuoksuinen ja makunystyröitä hemmotteleva keitto.

Kannattaa ostaa mätimade. Iso. Silloin voi laskea, että saa kohtuuhintaan mätiä blinien lisukkeeksi ja samalla ikään kuin kaupan päälle kalan. Bonusta on, jos kauppias suostuu nylkemään mateen jo kaupassa. Ei se kotonakaan niin vaikeaa ole kuin uskotellaan, mutta sotkuista hommaa se kyllä on.

Mädin (ja maksan) otan erilleen, pussitan ja pakastan otettavaksi sitten ulos kaapista, kun on aika syödä blinejä. Palataan niihin lähempänä laskiaista. Isosta mateesta silpaisen selkä- ja pyrstöfileet irti ja siirrän syrjään. Pään ja ruodot paloittelen kattilaan. Lisään niiden seuraksi pari sipulia, purjon, pari porkkanaa ja kimpaleen selleriä. Tarkat määrät vaihtelevat vähän sen mukaan, mikä sattuu olemaan jääkaapin juurestilanne, mutta ainakin sipulia, porkkanaa ja selleriä pitää olla. Muutama maustepippuri, rouhittua mustapippuria, merisuolaa ja jokunen tillinoksa sekaan. Tämän kaiken peitän kuumalla vedellä keittelen hiljakseen, kunnes arvelen maun irronneen liemeen. Pari tuntia siinä menee, painekattilan tai -kannen kanssa puolikin tuntia riittää. Annan jäähtyä ja kaadan varovasti siivilän läpi toiseen kattilaan. Kun kalanpalat ovat jäähtyneet kylliksi, erottelen vielä ruodoista irtoavan kypsän kalan talteen. Ruodot ja kaikkensa antaneet kasvikset heitän kompostoriin.

Tästä voi jatkaa vaikka seuraavana päivänä, kunhan muistaa heti panna raa'at fileet kylmään ja jäähdyttää liemen hyvin. Varsinainen soppa syntyykin sitten helposti ja nopeasti:

Liemi
Perunaa
Sipulia
Fenkolia
Madefileetä
Keitettyä madetta
Tilliä (ja persiljaa)
(Suolaa)

Sipulin pilkon karkeaksi silpuksi, perunat parin sentin kuutioiksi ja fenkolin puoli senttiä paksuiksi viipaleiksi. Keitän ne hiljalleen kypsiksi – tähän menee kaikkine silppuamisineen puolisen tuntia, ellei peruna ole liian isoina palasina. Silla aikaa paloittelen fileet ja lisään ne, kun perunat näyttävät melkein kypsiltä. Lopuksi silppuan pinnalle yrtit ja tarkistan suolan.

Siinä se. Tällä reseptillä saa hennon vihertävää, kirkasliemistä keittoa, jonka maussa kala on pääosassa. Syön sen ruisleivän kanssa. Ruokajuomaksi ei mitään tai raikasta Helsingin vesijohtovettä.

Hyvää ruokahalua!

Sote: Teoriasta, todellisuudesta ja muusta sellaisesta

Olen mukana Kuntaliiton sosiaali- ja terveystoimen luottamushenkilöverkostossa. Kuulostaa aika kamalalta, ja nimi ehkä kertookin jotain julkisen hallinnon monipolvisuudesta. Tästä näkökulmasta pysähdyin hetkeksi miettimään sote-järjestämislakia ja siihen liittyviä ongelmia.

Ensimmäinen havaintoni on, että  Suomessa on ainakin kolme sen verran erilaista maailmaa, että sama malli tuskin palvelee niitä kaikkia. Meillä on metropolialue, jonka kaikki kunnat ovat yksinäänkin vahvoja, mutta joka kaikilla muilla kuin kunnallisen elämän alueilla muodostaa yhden kokonaisuuden. Toiseksi meillä on melkein koko muu Suomi, jota yhdistää se, että vain harvat kunnat kykenevät yksinään rahoittamaan tai järjestämään peruspalvelut. Kolmanneksi on sitten pohjoisin Suomi, jossa asuu vähän ihmisiä, mutta jossa välimatkat ovat paljon pidemmät kuin muualla. Olisi paha virhe, jos nyt päädyttäisiin survomaan kaikki samaan järjestämismalliin.

Toiseksi huomaan, ettei minulle ole täysin selvää, mihin ongelmaan nyt haetaan ratkaisua. Miten uusi tapa järjestää sote-palvelut ratkaisee sen, että suomalaisten terveyserot ovat kasvaneet tuloerojen – lue: köyhyyden lisääntymisen vuoksi? Jos tämä ei ole vaikein ja tärkein sosiaali- ja terveysalan ongelma, niin mikä sitten?

Kolmanneksi jään miettimään, missä määrin olemme osanneet ennakoida, miten kansalaiset jaloillaan äänestävät. Samalla, kun me säädämme hallinnollisia raja-aitoja, ihmisten todellisuudessa kasvaa vapaa palveluihin hakeutuminen. Onko sote-palvelurakenteen uudistus jo valmiiksi vanhentunut?