Leipäjonot poistetaan puuttumalla köyhyyteen

Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunta on päättänyt myöntää ruoka-avustuksille vuodeksi 2017 tukea yhteensä noin 300 000 euroa. Saamme siis vastedeskin nähdä pitkiä leipäjonoja.

Kaikkia noin 8 000 vuotuista jonottajaa varten Helsingissä on kuitenkin yhä vain kaksi sosiaalityöntekijää. Heidän työnään on auttaa näitä tuhansia ihmisiä löytämään keinot päästä köyhyydestä ja saada arkeensa helpotusta muillakin tavoilla kuin nöyryyttävällä ruokakassien jonottamisella.

Köyhyys ei lopu leipäjonoilla. Suomalainen sosiaaliturva on perustunut sellaiseen vähimmäistoimeentuloon, että jokainen kansalainen pystyy itse hallitsemaan elämäänsä.

Leipäjonot ovat laastarimainen korjauskeino, joka ei poista huono-osaisuutta, kuten muun muassa Maria Ohisalo hiljattain kirjoitti (HS Mielipide 26.10.). 1990-luvulla hyvinvointivaltion leipäjonot olivat jopa kansainvälinen tragedia.

Nyt leipäjonoja puolustetaan, koska muutakaan ei tunnu tapahtuvan. Tuntuu kuin julkisen sosiaaliturvan alasajo ja hyväntekeväisyyden lisääminen olisi hyväksytty sen sijaan, että mietittäisiin, kuinka voisi ennalta ehkäistä leipäjonojen tarvetta.

Leipäjonot heijastavat suomalaisen yhteiskunnan jakautumista pärjääjiin ja putoajiin. Eriarvoisuudesta on kuitenkin mahdollista päästä eroon.

Tarvitaan riittävä rahoitus perustoimeentuloon, tarpeeksi ennaltaehkäisevää työtä ja riittävä määrä sosiaalityön­tekijöitä, jotka voivat itseään loppuun ajamatta ohjata tukea tarvitsevia.

Hallituksen toimia seuratessa käy selväksi, ettei pikaista parannusta kuitenkaan ole tulossa. Sote-uudistuksessa sosiaalityö tuntuu jääneen täysin heitteille. Jos tulevilla maakunnilla ei ole taitoa eikä kaupungeilla rahaa, juutumme edelleen syytämään lisää rahaa ruoka-apuun ja ohjaamaan ihmisiä ­sosiaaliturvan asemesta pakkaseen jonottamaan leipää.

Ruoka-apua antavat järjestöt tekevät pyyteetöntä työtä, josta ne ansaitsevat vilpittömän kiitoksen.

Helsingissä on kuitenkin nyt kiire miettiä, miten sosiaaliturvaa voidaan kehittää niin, että kenenkään ei tarvitse jonottaa leipäänsä pakkasessa.

Kun perustoimeentulotuen myöntäminen siirtyy vuodenvaihteessa Kelalle, voidaan vapauttaa työntekijöitä jalkautuvaan sosiaalityöhön – jos niin haluamme.

Kaalilaatikko

Yleisön pyynnöstä pitkästä aikaa ruokablogi. Yllätys: tässä ei ole (melkein) ollenkaan sieniä.

Kaalilaatikko tiettävästi jakaa kansan lähes yhtä vahvasti kuin suhtautuminen maahanmuuttoon tai tuulivoimaan. Minusta se on herkkua ja yksi perinneruokien helmistä. Kaalilaatikko-ohjeita lienee yhtä monta kuin on perheitä, joissa sitä vielä tehdään. Tämäkin ohje perustuu pelkästään perimätietoon, jonka pohjalta se on saanut minun näköiseni ilmenemismuodon. Tässä ei esimerkiksi ole ollenkaan riisiä tai muita ryynejä, jotka minun mielestäni tekevät laatikosta epämiellyttävää mössöä.

1 kaalinkerä (pienehkö luomukaali)
400 g luomujauhelihaa (käytin tähän lammasta ja vähän possua)
1 iso sipuli
2 valkosipulinkynttä
2 rkl siirappia
suolaa, mustapippuria ja maustepippuria jos siltä tuntuu
korppujauhoja
voinokareita

Aloitetaan kaalin esikäsittelystä. Poistan uloimmat lehdet. Leikkaan kaalin neljänneksiin, joista poistan kantaosan. Leikaan kaalin reilun kokoisiksi paloiksi. Tähän kaalilaatikkoon ei tule mitään suikaleita, vaan kaalin on oltava tunnistettavissa vielä lautasellakin. Keitän kaalin puolikypsäksi niukasti suolatussa vedessä. Koska kaali on lähinnä vettä, jota solukko pitää koossa, keitinvettä tarvitaan vain vähän.

Jauheliha ja renkaiksi leikattu sipuli ruskistetaan kevyesti ja lisätään silputtu valkosipuli. Käytän ruostumatonta teräspannua, joka ruskistaa lihan ilman lisättyä rasvaa, mutta voi pannuun lisätä myös vähän öljyä tai voita.

Valmiiksi keitettyyn kaaliin keitinliemineen lisään jauhelihan, siirapin ja pippurin. Tarkistan vielä suolan. Kaadan kaiken uunivuokaan, tasoittelen pinnan, ripottelen päälle korppujauhoa ja koristelen muutamalla voinokareella. Nestettä pitäisi olla niin paljon, että päällimmäiset kaalinpalat ovat kuivilla.

Paistan uunissa 200 °C:n lämmössä noin tunnin, kunnes pinta on kauniisti ruskistunut.

Syön heti ilman turhia lisukkeita. Yritän olla tyhjentämättä koko vuokaa, mutta aina se ei onnistu. Jäljelle jääneen laatikon voi seuraavana päivänä lämmittää mikrossa – tai sitten sen voi syödä vaikka kylmänä iltapalaksi. Kun olin lapsi, kylmä kaalilaatikko kuului herkkuihini. Se olikin 60-luvulla...

Ohjetta voi muokata suuremmalle syöjämäärälle. Sen sijaan laatikkoruokia ei kovin kätevästi voi eikä kannata valmistaa pieniä määriä. Ensinnäkin maku on parempi, kun massaa on enemmän, ja toiseksi osa ideasta on siinä että valmistetaan kerralla ruokaa parillekin aterialle.

Jos liha ei innosta, sen voi korvata sienillä. Kaalin seuraksi suosittelen vahvan makuisia ja lihaisia sieniä kuten suppilovaveroita, suomuorakasta tai mustavahakkaita, jotka silputaan pieneksi ja ruskistetaan jauhelihan tapaan.

Herkuttelemaan!

Romuttaako valinnanvapaus lastensuojelun?

Koulu-uraltani muistan muutaman tapauksen, joissa näytti ilmeiseltä että perhe oli vältellyt lastensuojelua vaihtamalla paikkakuntaa aina, kun sen ongelmat olivat alkaneet näkyä viranomaisille. Ennätys taisi olla 12 koulun vaihtoa yhdeksänteen luokkaan mennessä. Silloinkin oppilashuolto alkoi saada vihiä vakavista ongelmista, mutta kuinkas ollakaan perhe muutti taas ennen lukuvuoden päättymistä.

Lapsiperheet ovat nyt melko hyvin julkisen tuen piirissä. Ketju neuvolasta päivähoitoon ja kouluun varmistaa periaatteessa sen, että hälytyskellot soivat, jos näyttää siltä että lapsen elämässä ei kaikki ole kunnossa. Niin kauan kuin asuinkunta pysyy samana, perhettä voidaan tukea ja ongelmiin tarttua ennen kuin ne kasvavat liian suuriksi. Eerikan kuolema ja muut järkyttävät yksittäistapaukset peittävät helposti sen, että lasten arjessa tehdään enimmäkseen hyvää hiljaista työtä.

Sote- ja maakuntauudistusta tehdään nyt ideologisesti valinnanvapaus edellä. En näe mitään syytä, mikseivät lapsiperheiden peruspalvelut neuvolasta opiskelijaterveydenhoitoon voisi olla täysin valinnanvapauden piirissä. Miten käy jatkuvuuden? Syntyykö kenties riski, että viranomaisvalvontaa pakoileva perhe voi palveluntarjoajaa vaihtamalla karistaa ”sossut” kannoiltaan?

Valinnanvapaus istuu erittäin huonosti kaikkein köyhimpien ja kipeimpien palveluihin. Myös lastensuojelulle se aiheuttaa ongelmia, joista en ole huomannut laajemmin keskustellun.

Kuninkaantammentie auki talvipyöräilylle!

Talvipyöräily on hauskaa. Melkein tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että ympärivuotista pyöräilyä pidetään jotenkin sankarillisena.

Helsingin pyöräreittien joukossa on yksi ylitse muiden. Haltialasta Pitkäkoskelle kulkeva Kuninkaantammentie on paitsi suora ja sujuva yhteys koillisten ja luoteisten kaupunginosien välillä, myös taustameluton ja luonnonläheinen reitti, joka puhdistaa mielen. Siksi onkin vähän hassua, että se muuttuu talvikaudella hiihtoreitiksi, jolle ei jalan eikä pyörällä ole asiaa. Erityisen turhauttavaa se on siksi, että Kuninkaantammentien rinnalla Haltialan pelloilla kulkee useita yhtä sujuvia latuja. Ainoa ongelmallinen kohta on Pitkäkosken luonnonsuojelualueen viereinen puolen kilometrin metsätaival, jolle pitäisi saada mahtumaan sekä pyöräväylä että hiihtoladut. Sielläkin voitaisiin ongelma ratkaista esimerkiksi laittamalla oja putkeen ja leventämällä hiukan tieuraa.

Haamukirjoitin. Yhdessä Leo Straniuksen kanssa laadimme asiasta valtuustoaloitteen. Tämän talven pyöräilyt Kuninkaantammentiellä lienee jo menetetty, mutta ehkä ensi talvena saamme uuden poikittaisen talvipyöräily-yhteyden?

"Aloite ympärivuotisesta pyöräilyreitistä pohjoisen Keskuspuiston läpi

Valtuustostrategian mukaan 

- Palveluiden ja työpaikka-alueiden saavutettavuutta parannetaan kehittämällä joukkoliikenneyhteyksiä sekä kävely- ja pyörätieverkostoja.
- Edistetään kestävää liikkumista lisäämällä kävelyn, pyöräilyn ja joukkoliikenteen osuutta liikenteestä. Tavoitteena lisäys prosenttiyksiköllä vuosittain, 4 prosenttiyksikköä valtuustokauden aikana.
- Jalankulku- ja pyöräilyverkostojen jatkuvuutta ja turvallisuutta parannetaan.
- Priorisoidaan joukkoliikenteen, kävelyn tai pyöräilyn osuutta nostavat liikennehankkeita. 

Kuninkaantammentie Keskuspuiston pohjoisreunalla on suosittu ja vilkas pyöräilyreitti. Ulkoilun ja harrastepyöräilyn lisäksi työmatkapyöräily on siellä jatkuvasti lisääntynyt. Yhä useampi helsinkiläinen pyöräilee läpi talven. Kuninkaantammentie muutetaan kuitenkin nyt talven ajaksi latureitiksi, jolloin pyöräily ei ole mahdollista. Lähimmät korvaavat itä-länsi-suuntaiset pyöräreitit ovat etelässä Elontiellä ja pohjoisessa Vantaan Ylästössä. Talvipyöräilyn kasvaneeseen suosioon nähden tätä ei voi pitää tarkoituksenmukaisena.

Me allekirjoittaneet valtuutetut esitämme, että Kuninkaantammentie pidetään myös talvikaudella pyöräilyreittinä Haltialan ja Pitkäkosken välillä sekä laduille etsitään/tehdään korvaavat reitit."

 

Yösija on ihmisoikeus

Skopjen vanhalla kivisillalla, uuden ja mahtipontisen Aleksanteri Suuren patsaan varjossa, on likainen huopa, jolla lepäilee pieni romanipoika. Päivä on kulunut darbuka-rumpua soittaessa ja dinaarin kolikoita kerjätessä. Pojan ikää on vaikea arvioida, koska niukan ravinnon vuoksi romanit jäävät muuta väestöä pienikasvuisemmiksi. Ehkä kymmenen vuotta, ehkä vähemmän.

Hannu Tuominen 2016

Romanien asema Makedoniassa, Kosovossa ja muissa Balkanin maissa on yksinkertaisesti sanottuna kurja. Romania ja Bulgaria ovat kuitenkin EU-maita, joista voi lähteä esimerkiksi Suomeen hiukan paremman elämän  toivossa. Täälläkin on kuitenkin tarjolla vain murusia, joita meiltä varisee, kuten puistoihin heitettyjä tyhjiä pulloja. Ihmisarvoiseen asumiseen se ei riitä, eikä kaikilla edes paluumatkaan kotiseudulle ennen talvea ja pakkasia.

Viime talvena moni romani jäi yöksi ulos pakkaseen, kun kaupungin hätämajoituspaikat eivät riittäneet. Yösijan puute kovassa pakkasessa aiheutti jopa vakavia paleltumavammoja. Nostimme asian esille sote-lautakunnassa ja kaupunginhallituksessa. Silloinen apulaiskaupunginjohtaja Laura Räty julisti, että ”ketään ei jätetä sosiaali- ja kriisipäivystyksen kynnykselle". Siitä huolimatta saimme kuulla, että asunnottomia EU-maiden kansalaisia oli käännytetty ovelta. Helsingin toimien laillisuudesta tehtiin kantelu eduskunnan apulaisoikeusasiamiehelle, jonka lausuntoa edelleen odotetaan.

On selvää, että näin ei voi jatkua. Romanien ja muiden EU-kansalaisten lisäksi on varauduttava siihen, että osa vastaanottokeskuksista poistetuista ja vaille oleskelulupaa jätetyistä turvapaikanhakijoista jää Helsinkiin ilman papereita ja asuntoa.

Ponnistustemme ansiosta Helsinki on nyt hankkinut Diakonissalaitokselta hätämajoitusta vuoden 2016 loppuun asti. Paikkoja on kuitenkin vain 30, ja sopimus kattaa korkeintaan 21 yötä -10 °C:n pakkasrajalla. Tämä ei vielä riitä, sillä Vailla vakinaista asuntoa ry. arvioi Helsingissä olevan 50-100 hätämajoitusta tarvitsevaa.

Oikeus hätämajoitukseen on kaikilla sitä tarvitsevilla riippumatta kansallisuudesta, oleskeluluvasta tai henkilöpapereista. Siksi kaupunginhallitus teki eilen 7.11. kaksi tärkeää linjausta. Tuimme Vasemmistoliiton vaatimusta, että ”sosiaali- ja terveysviraston ohjeistusta kriisimajoitukseen muutetaan siten, että henkeä tai terveyttä uhkaavissa tilanteissa välttämätön hätämajoitus järjestetään perustuslain vaatimalla tavalla kaikille kansalaisuudesta, kotipaikasta ja oleskelulupastatuksesta riippumatta.” Vihreiden tahdon mukaan ”kaupunginhallitus kehottaa sosiaali- ja terveysvirastoa tiiviisti seuraamaan hätämajoituksen toimivuutta liikkuvan väestön kysymyksiin erikoistuneiden järjestöjen ja kansalaistoimijoiden kanssa sekä reagoimaan välittömästi mahdolliseen palvelutarpeen kasvuun.” Kumpikin lisäys hyväksyttiin murskaenemmistöllä vain Kokoomuksen (Laura Rissasta lukuunottamatta) ja perussuomalaisten äänestäessä niitä vastaan.

Vastuu asunnottomien hätämajoituksesta kuuluu jakamattomasti kaupungille, vaikka seurakunnat ja vapaaehtoiset kansalaiset osallistuisivatkin sen järjestämiseen. Yhteistyö kolmannen sektorin kanssa on välttämätöntä, koska yhteistyökumppanit pystyvät kaupungin omaa toimintaa nopeammin ja joustavammin reagoimaan äkillisiin tilanteisiin. Kaupungin omia palveluja ei myöskään ole tarkoitettu lapsiperheille, joita niitäkin ulkomaalaisten asunnottomien joukossa on.

Järjestöavustuksia vuodelle 2017 käsitellään lähiviikkoina sote-lautakunnassa. Siinä yhteydessä varmistamme, että yösija on taattu kaikille tarvitsijoille ja että kaupungin ohjeistus on perustuslain ja ihmisoikeussopimusten mukainen.

Ketään ei saa jättää pakkaseen.

LIITO-ORAVAT PELASTIVAT YLEISKAAVAN

Helsingin keskuspuistosta löydettiin paljon uusia merkkejä liito-oravista. Jotkin liito-oravametsiköt ovat paikoissa, jotka uuden yleiskaavan ”pikseleissä” on merkitty pääasiassa rakennettaviksi. Yksi näistä liito-oravametsistä on Hämeenlinnanväylän varrella hiukan Maunulan majasta pohjoiseen, pari muuta kattaa suuren osan vielä metsänä säilyneestä Pirkkolasta. Erillinen tihentymä on myös ”Maunulan kolmiossa” Haavikkotien eteläpuolella. Siipiveikkojen pesäpaikkoja on myös Haltiavuoren metsän uumenissa ja Malmin lentokentän eteläpuolella, mutta niihin ei kohdistu nyt minkäänlaista uhkaa.

Liito-oravat eivät suinkaan kaada yleiskaavaa, vaan vahvistavat sen toteutumista. Juuri näistä Hämeenlinnanväylän reunan tontit ovat nousseet keskusteluun todellista merkitystään selvästi suurempana asiana. Luontoväen keskuudessa on saatu syntymään mielikuva, että ”nyt Keskuspuistoa taas nakerretaan”, mitä jotkut omia poliittisia tarkoitusperiään ajavat ovat sitten paisutelleet muotoon ”Vihreät haluavat tuhota Keskuspuiston”. Ei tarvitse pitkäksi aikaa pysähtyä palauttamaan normaalia hengitysrytmiään, kun huomaa että nyt ollaan jo älyvapaan äärellä.

Jos halutaan rakentaa entinen moottoritie kaduksi, jolla kulkee tehokas joukkoliikenne, se edellyttää myös tehokasta rakentamista kadun varsille. Peltojen keskellä kulkeva katu on maantie eikä bulevardi. Pikaraitiotie ei ole kannattava, ellei sen reitillä ole matkustajia, ”nousuja”, niin kuin alan slangilla sanotaan. Näin nämä palaset liittyvät toisiinsa: Kun halutaan säästää viheralueita, on tiivistettävä kaupunkirakennetta ja kehitettävä joukkoliikennettä, joka puolestaan vaatii väyliä joilla kulkea. Kaupunkibulevardit iskevät kolmeen kärpäseen kerralla. Moottoriteiden varrelta vapautuu runsaasti rakennusmaata, ne soveltuvat erinomaisesti joukkoliikenteen runkoväyliksi, eikä niiden bulevardisoinnin vuoksi tarvitse ”mennä metsään”.

Paitsi tuossa Maunulan ja Pirkkolan kohdalla. Siinä ovat vähitellen muuttuneet metsäksi tai ainakin pensaikoksi entiset pellot, joiden halki Hämeenlinnantie rakennettiin 1960-luvulla. Siinä virtaa myös puro, jota lapsuudessani kutsuttiin kuvaavasti Mätäpuroksi, mutta joka tunnetaan nyt taimenten kotina ja Maunulanpuron nimellä. Täällä liito-oravat tekevät kaikille palveluksen, sillä niiden ansiosta on nyt helppo määritellä, mikä on arvokasta Keskuspuistoa ja mikä moottoritien piennarpusikkoa. Molempia siellä nimittäin on, mistä käydyn huutokilpailun perusteella on vaikea saada selvää.

Keskuspuisto on vienyt harmittavasti tilaa keskustelulta Helsingin muiden arvokkaiden luontokohteiden käsittelystä kaavoituksessa. Mitä tehdään Vanhankaupunginlahden ympäristössä? Vartiosaaressa? Melkissä? Ramsinniemellä? Eivätkö ne ole yhtä hyvin peruste kaavan hylkäämiselle, onhan Vanhankaupunginlahti kansainvälisestikin arvokas linnustonsuojelualue?

Jokaisen luonnontilaisen aarin luontoarvot täytyy selvittää huolella, ennen kuin yleiskaavan mahdollistamia asemakaavoja aletaan laatia. Se on liito-oravien opetus.

Helsingin kaavoitukseen tarvitaan yksiselitteinen toimintatapa, jolla Ympäristökeskus ja luontoon kiintyneet kaupunkilaiset saadaan mukaan. Pelastin jokunen vuosi sitten kaupunginhallituksessa ”Papukaija Zagulan metsän” rakentamiselta, koska satuin olemaan oikeaan aikaan valppaan oikeassa paikassa. Pitkäkosken vedenottamon luona on pieni metsä, jota mahdollisesti nakerrettaisiin, ellen olisi ollut oikealla hetkellä kertomassa sen arvosta. Vielä jäljellä olevien säästettävien kohteiden kohtalo ei kuitenkaan jatkossa voi olla kiinni yksilöiden satunnaisesta valppaudesta, vaan jokaiseen puskaan ja pöpelikköön on suhtauduttava yhtä vakavasti. Sillä tavoin emme vain löydä arvoluontoa, vaan voimme peräti tehdä kaupunkiluontoa paremmaksi ja helpommin saavutettavaksi helsinkiläisille.

Vihreys on yksi Helsingin keskeisistä vahvuuksista, ja Keskuspuisto on sen vihreä sydän. Kun nyt saamme ”lisää kaupunkia Helsinkiin”, on myös muistettava että uusille kaupunkilaisille tarvitaan myös kaupunkiluontoa ja puistoja enemmän, ei vähemmän. Siksi on vaadittava myös:

Lisää keskuspuistoa Keskuspuistoon!

Ei jätetä ketään pakkaseen!

Tänään Vailla vakinaista asuntoa ry järjestää asunnottomien yön. Jokavuotinen tapahtuma muistuttaa asunnottomien tilanteesta ja siitä, että talvi ja pakkasyöt lähenevät. Muistamme vielä liian hyvin asunnottomien ahdingon viime talven pakkasissa. Silloin Helsinki sulki vetoomuksista huolimatta ovensa täällä oleskelevilta asunnottomilta Itä-Euroopan romaneilta. Yhteistyössä Diakonissalaitoksen kanssa saatiin pääsiäiseksi hätämajoitus 40 hengelle, mutta sekään ei riittänyt.

Viimetalviset heitteillejätöt eivät saa toistua. Asunnottomien Suomen kansalaisten asemaa on vähitellen kyetty kohentamaan. Vaikka siinäkin on parantamisen varaa, kaikkein huonoin tilanne on paperittomilla ulkomaalaisilla. Romanien lisäksi on odotettavissa, että kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita pakolaisia jää Helsinkiin vailla varmaa tietoa katosta päänsä päällä. Määrät voivat olla isoja. Ihmisoikeudet koskevat myös heitä.

Oikeusasiamiehelle jätettiin viime keväänä selvityspyyntö kaupungin toimien lainmukaisuudesta. Kaupunginhallitus on jäänyt odottamaan vastausta tähän ennen päätöksiä. Vastausta ei ole vielä saatu. Asunnottomilla ei kuitenkaan ole aikaa odottaa, kun yöt kylmenevät. Helsingin kaupunki onkin varautunut entistä paremmin yhteistyöhön asunnottomia auttavien järjestöjen kanssa. Ne eivät kuitenkaan pysty taikomaan hätämajoitusta ilman riittävää rahoitusta. Se on varmistettava ennen kuin pakkaset tulevat. Se on varmistettava nyt.

Ketään ei saa jättää kylmään yöhön.

Pedagogiset pistoraiteet

Taannoin ala-asteen viidennen luokan matematiikan kirjassa oli kappale, jossa kerrottiin, että tuntematonta lukua voidaan merkitä x-kirjaimella. Asiaan ei kirjasarjassa sen koommin palattu ennen kuin 7. luokalla.

Keskustelukumppani kertoi tehneensä yläasteella hienon portfolion. Ihan oikean kansion, johon kerättiin kokeet, projektiraportit ja hienot kuvistyöt. Peruskoulun päätyttyä kaveri sitten mietti että mitähän tälläkin tekee ja pani ne koepaperit yksitellen paperinkeräykseen.

Pistoraide on sellainen rautatienpätkä, joka päättyy johonkin tehtaan tai varastoalueen pihaan. Se siis ei jatku mihinkään sieltä tehdasalueelta eikä sillä ole muuta virkaa kuin että sitä pitkin pääse sinne tehtaan pihaan.

Kun toteutetaan jokin enemmän tai vähemmän hieno opetusprojekti, joka sitten sammahtaa ilman että sen tuloksia käytetään millään tavalla hyväksi, ollaan pedagogisella pistoraiteella. Oppiminen ei kuitenkaan koskaan pääty mihinkään virtuaaliseen varastoalueeseen.

Digitalisaatiokeskustelu käy nyt kiivaana. Joistakin puheenvuoroista tulee mieleen, että kouluissa on haksahdettu pistoraiteille: on otettu käyttöön uusia työkaluja miettimättä, mihin kokonaisuuteen ne liittyvät, mitä taitoja niiden avulla voidaan kehittää ja miten niiden hyötyjä arvioidaan.

Ideoita ja informaatiota tulee joka tuutista. Jos kaikkeen tartutaan mietimättä ja kritiikittä, seurauksena on paitsi infoähky, myös ajautuminen noille pistoraiteille. On nähty kauheasti vaivaa, mutta en paremmin oppilas kuin opettajakaan ei osaa vastata kysymykseen "miksi".

Mietitään kokonaisuuksia. Ei mennä pistoraiteille, joilta ei pääse pois kuin peruuttamalla.

Viisi vaatimusta Keskuspuistosta

Kyllä. Se on meidän vikamme. Vihreiden vika. Nimittäin se, että Keskuspuiston länsilaidalta on vaarassa kaatua puita.

Kyllä. Monelle ne Maunulan majan ja Pirkkolantien väliset metsät ovat tärkeitä, vaikka ne autosta tai nopean polkupyörän satulasta katsottuna näyttävätkin huonosti hoidetulta sekametsältä moottoritien meluvyöhykkeellä. Kaupunkilaisten kokemusta lähiluonnostaan ei saa väheksyä.

Ei. Vihreät eivät halua tuhota Keskuspuistoa. Itse asiassa en usko kenenkään haluavan tuhota sitä, vaikka ennen yhtenäistä metsäaluetta onkin nakerrettu vuosikymmenten aikana sieltä täältä.

Sitä nakertamista olen joutunut seuraamaan jo kauan. Pirkkolassa oli jännittävä seikkailumetsä juoksuhautoineen ja ”luolineen”, mutta sitten keskelle metsää rakennettiin kalsea uimahalli parkkipaikkoineen. Metsäläntie ja Hakamäentie vedettiin poikki Keskuspuiston. Vanhat latureitit katkesivat. Viimeksi rakentaminen uhkasi kallioita Lääkärinkadun varrella.

Tiedän: Puheet kaikkien aikojen parhaasta yleiskaavasta eivät lämmitä silloin, kun näen kaivinkoneiden ajavan kohti omaa mielenmaisemaani. Siksi en nyt kirjoita siitä yleiskaavasta mitään (sanoinhan jo, että se on mielestäni kaikkien aikojen paras lajissaan). Sen sijaan pohdin, miten estäisimme pahimmat vauriot.

Yksi: Pirkkolan kohdalle ei saa rakentaa mitään. Siinä Keskuspuisto on todellakin niin kapea, ettei se kestä enää yhtään rakentamista.

Kaksi: Maunulan majan kohdalle pitää rakentaa kaupunkimainen puisto. Tässä kohdin on erinomainen paikka, johon voisi tehdä yhden ”portin Keskuspuistoon”. Jos jotakin halutaan rakentaa, olkoon se sellaista mikä liittyy ulkoiluun ja liikuntaan. Hyvä liikunnallinen puisto voisi tuoda uutta hehkua perinteikkään Maunulan ulkoilumajan elämään.

Kolme: Linjataan bulevardi länteen nykyisestä moottoritiestä. Katu ja sen itäpuoliset rakennukset eivät silloin ulotu juurikaan nykyistä Hämeenlinnanväylää idemmäksi.

Neljä: Kompensoidaan menetetyt puistohehtaarit tekemällä vastaava määrä uutta Keskuspuistoa. Se onnistuu, jos ennallistetaan Metsäläntien liitymä parkkipaikkoineen, metsitetään Pirkkolan uimahallin parkkipaikka ja rakennetaan vihersilta Metsäläntien ja Muurmestarintien yli. Myös Kaarelantien varressa olevan lumenkaatopaikan voinee vähällä vaivalla palauttaa viheralueeksi.

Viisi: Keskuspuiston länsilaidan suurimmat luontoarvot liittyvät vesistöön, jonka olen oppinut tuntemaan Mätäpurona. Siinä elää nykyään taimenia. Samoin kuin koillisia kaupunginosia halkova Longinoja, tämä puro täytyy nostaa suunnittelun keskiöön. Rakennettiin tai oltiin rakentamatta, taimenen kutupuroja täytyy kohdella pääkaupungin ylpeytenä.

Kaupunkilaisia ei kauheasti kiinnosta, mikä puolue on enemmän oikeassa tai keksi ensin puolustaa kaupunkiluontoa. Lyhyen tähtäyksen poliittisten pisteiden keräämisen sijaan kannattaisikin keskittyä pohtimaan, millä tavoin Helsinki saadaan pysymään myös luonnostaan tunnettuna kaupunkina. Se on mahdollista, kun halutaan ja tehdään.

P.S. kaupunkibulevardeista kirjoitin jo ennen kuin ne nousivat keskusteluaiheeksi: http://tuomisia.blogspot.fi/2012/11/tuusulantiesta-kaupunkibulevardi.html

Taantumus ja uudet konservatiivit

Olen aina pitänyt jollain lailla itsestään selvänä, että haluan kuulua vallankumouksellisiin voimiin, vastapainona konservatiiviselle ajattelulle. 1970-luvun poliittinen vallankumous tosin oli mitä oli ja kuivui (onneksi) kasaan, mutta se ei mielestäni ole estänyt vallankumousta jatkumasta muilla tavoin. Meidän tärkein tehtävämme, niin ajattelen, on yhä maailman parantaminen ja pelastaminen, eikä se onnistu ilman vallankumouksia. Tarvitaan oppimisen vallankumousta, joka taas ei mitenkään onnistu ilman digitaalista vallankumousta — ja sellaista hiljaista vallankumousta, joka määrittelee uudelleen yksilön, kansalaisen, aseman oman elämänsä hallitsijana alamaisuuden sijaan. Tätä vastaan ovat tietysti yhteiskunnan konservatiiviset voimat, ne, jotka ovat syöpyneet kaikkien 1960-luvulla eläneiden mieleen pilapiirtäjä Karin kypäräpappihahmona.

Löysin kuitenkin itseni toiselta akselilta, toisessa roolissa, kun luin lentomatkani ajankulukkeeksi  David Brooksin kolumnin ”The age of reaction”, taantumuksen aika, New York Timesista. Kolumnin innoittajana, jos niin voi sanoa, on tietysti Donald Trump, mutta yhtä lailla ajatukset kulkevat radikaaleihin islamisteihin, Euroopan oikeistonationalisteihin ja vasemmistolaisiin antiglobalisteihin. Eivät ne ole konservatiivisuutta. Ne ovat puhdasta taantumusta. Nyky-yhteiskunnassa kaikki menee huonompaan suuntaan, ne sanovat, ja pelastus löytyy vain siitä, että palautamme jonkin menneen kulta-ajan, jolloin työläiset ajoivat kunnon autoilla, Bryssel oli vain nimi putkiradion etupaneelissa ja ihmiset kunnioittivat hyviä tapoja, perinteistä avioliittoa ja Pyhää Koraania. Kaikki tämä on nyt romahtamassa, kiitos tarkemmin määritellyn eliitin, suvakkien, etelän herrojen tai länsimaisen rappion. Vihollisen nimi vaihtelee, mutta kaikkia näitä taantumuksellisia yhdistää ehdoton ja narsistinen varmuus oikeassa olemisesta. Eliitti Brysselissä, Washingtonissa ja Helsingissä valehtelee ja vääristelee, mutta Me Tiedämme. Me olemme moraalinen enemmistö, vaikka meitä olisi 15 ja rappeutuneita suvakkeja 15000.

Tässä ajassa huomaan, että kaikki ajattelevat ihmiset ovat konservatiiveja. Todellisuudessa se kuviteltu kultainen Kekkosen aika tarkoitti hillitöntä saastuttamista, kaikenlaisten vähemmistöjen sortoa, nälänhätiä ja lukutaidottomuutta. Kun kävin koulua, Eurooppa oli täynnä raakoja diktatuureja Välimereltä Suomenlahdelle. Kaikkiaan on tapahtunut käsittämätöntä edistystä, ja se edistys perustuu juuri siihen mitä vastaan trumpit, soinit ja binladenit vaahtoavat. Demokratia, tasa-arvo, ihmisyyden kunnioittaminen ja suomalainen koululaitos ovat niitä työkaluja, joilla olemme todellisuudessa vähentäneet maailmankin mittakaavassa köyhyyttä ja kärsimystä.

Tietyllä tavalla on osattava pitää kiinni vallankumouksen ajatuksesta. Vaikkapa globaali siirtyminen kestävään energiatalouteen vaatii vallankumousta, jonka kaikkia yhteiskunnallisia seurauksia emme osaa edes ennustaa. Vallankumoukset ovat kaoottisia tapahtumaketjuja, se kuuluu niiden luonteeseen. Ainoa taantumukseen kunnolla tehoava vastavoima on kuitenkin — konservatiivisuus. Tämän päivän edistykselliset konservatiivit, jos niin voi sanoa, pitävät kiinni niistä arvoista, joilla maailmaa on kyetty parantamaan.

Sen verran saanee nostaa omaa häntää, että Suomen poliittisista voimista tämä vallankumouksen ja konservatiivisuuden liitto on parhaiten ymmärretty Vihreissä. Se lienee vahvin syy siihen, että toiminta siellä tuntuu niin oikealta. Enkä nyt tarkoittanut poliittista ”oikeaa”.

David Brooksin kirjoitus löytyy täältä.

Kuusi pointtia opetuksesta

Arvostamani kollega ja kanssaeläkeläinen Martti Hellström pyysi koulun kehittämisen pointtejani omaan sarjaansa, jossa moni muu on jo ehtinyt esittää näkemyksiään. Kokoan kuusi pointtiani vielä tänne.

Tein pitkän ja monivaiheisen uran opettajana ja opettajankouluttajana. Sain olla mukana rakentamasta sitä murrosta, jossa 90-luvun opetussuunnitelmauudistus toi uuden näkökulman opettamiseen. Ennätin leipääntyäkin ja todeta, että elämäntyölläni ja kokemuksellani ei ollut suurta arvoa, kun olisi pitänyt ratkaista, miten perusopetus saadaan jälleen tuottamaan kaikille oppilaille omasta ja koulutuksen arvosta ja merkityksestä. Lähdin eläkkeelle vilpittömän iloisena siitä, että vanha eläkesopimus tuotti minulle kohtuullisen eläkkeen jo 60-vuotiaana. Pahoittelen, nuoret kollegat. Elämä ei ole aina oikeudenmukaista. 

Puolitoista vuotta eläkeläisen ja matkustelevat konsultin elämää vietettyäni tapahtui kuitenkin jotain, mikä mullisti ajatteluni — vielä kerran. Ryhdyin opettajaksi tusinalle 16-vuotiaita maahantulijoita, jotka kahta lukuun ottamatta olivat yksin tulleita turvapaikanhakijoita. Heidät minun piti viidessä kuukaudessa saada oppimaan suomen kielen alkeet ja muita tietoja ja taitoja, jotka auttaisivat heitä asettumaan suomalaisiksi Suomessa. Huh. Tästä enemmän lukkarinkoulun jälkimietteissäni.

Tämä uusi kokemus pakotti minut järjestämään uudelleen sekä ymmärrykseni didaktiikasta, kokemukseni matikanmaikkana ja rehtorina että keskeiset muistikuvat omista kouluajoistani. Niiden perusteella olen luonnostellut omat kuusi pointtiani, jotka nyt esitän suurin piirtein tärkeysjärjestyksessä."

Yksi: Turvallinen kouluympäristö. Omana kouluaikanani meillä oli läpi oppikoulun oma luokka, kotipesä, jota hallitsimme itse. Nyt kuudennen luokan jälkeen oppilaat harhailevat reppu selässä ja converset märkinä pitkin koulun käytäviä arvailemassa, missä seuraava tunti pidetään (ja millä porukalla). Tämä lyö korville sitä vaatimusta, että oppilaan pitäisi ottaa oma koulunkäyntinsä ja oppimisensa omistukseensa. Lukkarinkoulussani pääsin pitkästä aikaa rakentamaan puitteet sellaiselle kotipesälle, jonka oppilaat saattoivat tuntea omakseen. Tämä oli erityisen tärkeää siksi, että noin seitsemällä veljekselläni ei koulun ulkopuolella ollut kotia tai vanhempia, mutta uskon että kokemuksen voi yleistää kaikkiin koululaisiin.

Miten me tämän toteuttaisimme? Pitäisikö aineenopettajajärjestelmää purkaa ja kehittää myös yläastetta lähemmäksi luokanopettajuutta? Kenties. Jos minä, täysin palvellut matikanmaikka, kykenin löytämään sisäisen luokanopettajani, mikseivät myös muut?

Kaksi: Ilmiöpohjaisuus. Yläkoulun ja lukion yksi ongelma on ollut sirpaleisuus, jota kurssimuotoisuus ei ainakaan vähennä. Laaja valinnaisuus toi välillä lupaavia työkaluja avarampaan oppimiseen, mutta ei kestänyt kauan ennen kuin suitset vedettiin taas tiukalle. Omalta kouluajaltani voisin nostaa esille kaksi kokemusta, jotka ovat kiistatta muovanneet minua enemmän kuin sadat pulpetissa istutut oppitunnit.

Kansakoulun neljännellä luokalla, juuri ennen ikäluokan jakoa oppikouluun menevään vähemmistöön ja muihin, opettajamme Paavo Jouppila antoi meidän tehdä oman lehden. Vuoden 1965 tekniikalla syntyi käsityönä yksi kappale, joka arvottiin neljän oppilaan ryhmän kesken. Sisällöstä en muista juuri muuta kuin keksimämme mainokset (valmistettu aitoon ranskalaiseen rapaan), mutta prosessista muistan että teimme lehteä innoissamme, itsenäisesti ja tuntikaupalla koulutuntien ulkopuolella.

Lukion ensimmäisellä Hykkylän poikajengimme sai lähes käsittämättömän luottamustehtävän laatia koulun itsenäisyysjuhlan ohjelma teemalla ”J.K. Paasikivi 100 vuotta”. Mehän teimme taas tuntikaupalla omaa työtä, jota ei edes laskettu hyödyksi missään oppiaineessa. Vuoden 1971 ilmapiiriä kuvastaa, että ilahduin suuresti nähdessäni muutaman teini-ikäinen porvariaktiivin marssivan ulos salista juhlapuheeni aikana. Opettajat kyllä kiittivät.

Nämä ja jotkin muut kokemukset ovat palanneet mieleeni nyt, kun ilmiöoppimista tuodaan keskeiseen asemaan opetussuunnitelmassa meillä ja muualla. Lukkarinkouluni perustui paljolti ilmiöoppimiseen. En ruvennut tankkaamaan Suomen luontoa mustavalkoisista piirroskuvista, vaan menimme metsään. Kun menimme metsään, kävimme läpi jokamiehenoikeudet ja erikoistapauksena kansallispuistot. Suomalaiseen demokratiaan pääsimme herkullisella tavalla perehtymään, kun presidentti Halonen kävi juttelemassa kanssamme. Suurimman osan viikon tunneista toki luimme ja kirjoitimme tekstejä pulpetissa istuen, mutta ideani oli napata kiinni kunkin viikon teemaan sopivista ajankohtaisista asioista ja lähestyä kieltä ja kulttuuria niiden kautta.

Kolme: Selkoviestintä. Maahan vastikään tulleita opettaessani havahduin huomaamaan, miten vähän edes oppimateriaalista on selkokielisiä tekstejä. Liian vaikea kieli ei ole vain maahanmuuttajien ongelma. Yhä suurempi osa oppilaista tulee kodeista, joissa puhutaan muuta kuin suomea. Merkittävä osa suomenkielisistäkin oppilaista on syystä tai toisesta ”sosiaalisesti puolikielisiä”: toisille kotitausta antaa rikkaan sanavaraston ja kyvyn omaksua abstrakteja käsitteitä, toisille ei.

Oppimateriaalia tulisi kehittää nykyistä paljon selkokielisemmäksi. Se ei kuitenkaan riitä, jos haluamme ulos luokkahuoneista ja irti pulpetista. Eduskunnalla on hyvä selkokielinen esite, mutta muuten ne ovat harvinaisia. Innoissani tietysti väsäsin kaikenlaista selkokielistä aineistoa, mutta periaatteessa sitä kyllä pitäisi olla valmiina saatavilla.

Näistä kolmesta pointista olen jo kirjoittanut laajemmin. Tuekseen ne vaativat vielä kolmea muuta.

Neljä: Digihyppely. Olen nähnyt digimaailmassa kaksi puolta, jotka kumpikin pitää ottaa koulumaailmassa todesta. Toinen on se, että digiavaruudessa pärjääminen on ihan sinällään sellainen perustaito, johon koulun tulee valmistaa. Koululla on myös tärkeä tehtävä tasoittaa oppilaitten lähtökohtia. Oma lapsenlapseni osallistuu yliopiston pelintekokerhoon (!), mutta varsinkaan kaikilla uussuomalaisilla ei ole taloudellisia eikä muita mahdollisuuksia tukea lastensa tvt-taitoja. Toinen on se, että tietoyhteiskunnan työkalut avaavat valtavasti suuremmat mahdollisuudet tiedon ja oppimisen omistajuuteen kuin koskaan ennen. Meillä ”liitukautisilla” opettajilla on vaikeuksia tulla toimeen sen kanssa, että likimain jokaisella oppilaalla on taskussaan supertietokone, jolla hän on klikkauksen päässä suurimmasta osasta maailman tiedosta. Se supertietokone on otettava käyttöön.

Viisi: Yhdenvertaisuus. Tämä on ollut suomalaisessa koulutusjärjestelmässä niin perustava arvo, että olemme alkaneet pitää sitä itsestään selvänä. Ei se ole. Tämän päivän Suomea leimaa segregaation lisääntyminen. Peruskoulun vaikutusta kuvattiin taannoin sillä, että rinnakkaiskoulujärjestelmän aikaan lukiomenestys oli kääntäen verrannollinen paikkakunnan lumipeitteeseen maaliskuussa, mutta peruskoulu hävitti tämän korrelaation. Nyt on tilalle hiipimässä muita, vaikeammin hallittavia segregaatiomekanismeja. Etenkin digistrategiat vaativat huolellista pohdintaa: miten estetään sosiaalisen taustan tuomia eroja levenemästä luokkien väliseksi kuiluksi? Tämä teema on minulle sikäli erittäin läheinen, että monen muun tavoin olen syntynyt sisävessattomaan työläiskotiin ja päässyt koulutuksen avulla nousemaan kiinni parempaan elämään. Nuorempia polvia ei saa nyt päästää putoamaan.

Kuudes pointti: En tiedä. Vallankumouksille pitää jättää tilaa. Tasa-arvoinen koulu, jossa oppilas ja opettaja voivat kohdata auktoriteettiasemaa estämättä, oli paljolti meidän 60- ja 70-luvun nuorten ansiota. Me vaadimme mahdotonta ja saimme sen. Siksi jätän kuudennen pointin 2010-luvun nuorten täytettäväksi. Vaatikaa, ja muistakaa vaatia mahdotonta.

Lukkarinkoulun jälkimietteitä IV: selkoviestintä

Edellisissä osissa nostin esiin kaksi tärkeää asiaa, joita perusopetuksessa pitäisi kehittää: turvallinen ympäristö ja ilmiöpohjaisuus.

Kolme: selkoviestintä.

Sain keväällä opettaa suomen kieltä kahdelletoista maahan äskettäin tulleelle nuorelle. Suurin osa puhui vain daria, pari tagalogia ja jokunen vaihtelevan tasoisesti englantia. Tulkkia tai näitä kieliä osaavaa avustajaa ei ollut, joten yhteiseksi kieleksemme tuli vähitellen vahvistuva suomi.

Huomasin pian, että oikein mikään olemassa oleva oppimateriaali ei ollut juuri sitä mitä olisimme tarvinneet. Kuusitoistavuotiaat eivät ole lapsia, joille luetaan satuja ja loruja, mutta eivät he liioin ole koulunsa käyneitä aikuisiakaan. Onneksi kuitenkin kaikki osasivat lukea ja kirjoittaa meidän aakkosillamme, vaikkakin joskus hitaahkosti.

Ilmiölähtökohdasta seurasi, että irtauduin heti painetusta oppimateriaalista. Suuri apu oli Ylen selkouutisista, jotka katsoimme lähes päivittäin, mutta paljon jouduin etsimään täydentäviä tekstejä — ja laatimaan niitä itse. Etenkin suomenkielisten oppikirjojen tekstejä aloin katsella uudesta näkökulmasta.

Minun oppilaitteni älyssä ei ollut mitään vikaa. Heidän sanavarastonsa vain oli rajallinen. He sattuivat olemaan maahanmuuttajia, mutta suomi äidinkielenäkään ei takaa laajaa sanavarastoa ja abstraktien käsitteiden hallintaa. Tästä näkökulmasta esimerkiksi tutut luonnontieteiden oppikirjat näyttivät aika kamalilta. Lauserakenteet ovat monimutkaisia ja sanat vaikeita. Hassua kyllä maahanmuuttajille tarkoitetuissa alkeiskirjoissakin on kaikenlaista turhaa koukeroa niin kuin lauseenvastikkeita ja murteilla leikittelyä, jotka voisi hyvin jättää pois kiusaamasta oppilaita. Fysiikan ja kemian oppikirjat on taitettu niin sekavasti, että opettajallekin on usein epäselvää, mikä on tarkoitettu keskeiseksi sisällöksi. Heikosti lukutaitoinen oppilas ei osaa etsiä tietoa juoksevan tekstin lisäksi kuvateksteistä ja erilaisista ”hauska tietää” -tietolaatikoista.

Oppikirjojen vaikeat tekstit vahvistavat eriarvoisuutta. Ne suomenkieliset oppilaat, joiden koti tukee lukemista ja monenlaisista asioista keskustelemista, ymmärtävät, hyötyvät ja menestyvät. Ne, joilla on rajallinen sana- ja käsitevarasto, jäävät vuosi vuodelta jälkeen.

Oppimateriaalia pitäisi kehittää niin, että keskeisin opittava asia nousee selvästi esiin mahdollisimman selkokielisessä muodossa. Yläasteen yhteiskuntaopin tai kemian sisällöt ovat jo kyllin vaikeita ilman konstailevaa kieltäkin. Ydinsisältöä voi sitten täydentää eri tasoisilla oheistehtävillä ja lukemistoilla.

Näyttää siltä, etteivät aineenopettajat ja oppikirjantekijät ole vielä liki puolen vuosisadan jälkeenkään täysin sisäistäneet sitä, että perusopetuksessa on koko ikäluokka eikä vain ”oppikoululaisia”. Sen lisäksi pitäisi vielä oivaltaa, että oppilasjoukko on entistä heterogeenisempaa. Luokkaerot ovat lisääntymään päin, ja uussuomalaisten osuus kasvaa. Oppimateriaalin luettavuuden parantaminen on välttämätöntä, jottei erityistä tukea tarvitse käyttää vain kirjan tekstin tulkitsemiseen selkokieliseksi.

Olen useassa yhteydessä toistellut, että esteettömyydestä ei ole kenellekään haittaa, mutta toiset eivät tule ilman sitä toimeen. Selkokielisyys on oppimisen esteettömyyttä. Hyvin laaditusta selkosuomesta eivät kärsi ne, joiden kielelliset kyvyt yltävät jo korkeammalle. Monelle oppilaalle se on kuitenkin oppimisen välttämätön edellytys.

Lukkarinkoulun jälkimietteitä III: Ilmiöoppiminen

Lukkarinkoulun jälkimietteissä olen hahmotellut hyvän perusopetuksen piirteitä sitä kokemusta vasten, jonka sain opettaessani maahanmuuttajien valmistavaa luokkaa. Ensimmäinen pointtini oli turvallinen ympäristö. Yläkouluikäinen nuori tarvitsee vielä oman kotipesän sen sijaan, että hän nyt joutuu vaeltamaan reppu selässä pitkin koulun käytäviä.

Kaksi: ilmiöpohjaisuus.

Opettajankouluttajavuosiltani muistan ”Mäntsälän peruskartta-ilmiön”. Eräässä maantiedon oppikirjassa oli esimerkkinä osa peruskartasta, joka sattui esittämään Mäntsälää. Niinpä suuri joukko opettajia kautta maan opetti kirjasta Mäntsälää (ja varmaan testasivat kokeessa Mäntsälän-tuntemusta)  sen sijaan, että olisivat menneet oman koulunsa lähimaastoon oman peruskarttansa kanssa.

Vallujeni kanssa totesin heti, ettemme tammikuussa pänttää mustavalkoisista piirroskuvista Suomen puulajeja. Sen sijaan teimme toukokuussa retken Nuuksioon. En ole varma, oppivatko kaikki, miltä pihlaja näyttää, mutta ihan varmasti mieleen jäi jotain relevanttia. Samalla tavalla kytkimme suomalaisen demokratian opiskelun siihen, että tapasimme Ozan Yanarin. Kaikilla opettajilla ei ole kansanedustajia frendeinään, mutta se nyt ei ole pointti, vaan ohittavan asian liittäminen johonkin oppilaiden todellisuutta sivuavaan. Tässä tapauksessa se oli ensimmäisen kauden kansanedustaja, joka vain reilut kymmenen vuotta aikaisemmin oli itse aloittanut suomalaistumisensa valmistavalla luokalla.

Oman kouluaikani kenties vahvimmat oppimiskokemukset olivat itse oivallettua ilmiöpohjaisuutta. Jengimme sai nimittäin lukiossa opettajilta tehtäväksi tuottaa kouluun ”saastenäyttelyn” jonkin silloisen ympäristöteeman tiimoilta. Rakensimme näyttelyn, hankimme tietoa eri alueilta — ja yhden teemaviikon ajan opastimme muita oppilaita sen sijaan, että olisimme osallistuneet oppitunneille. Opimme taatusti enemmän. Saman lukuvuoden aikana toteutimme myös itsenäisyysjuhlan, teemana presidentti Paasikivi (joka olisi täyttänyt silloin 100 vuotta). Molemmilla kerroilla mahtavaa oli tunne rajattomasta vallasta tehdä ja oppia. Vieläkin osaan matkia tekohampaitaan loksuttavaa presidenttiä: ”kansalaiset, elämme vaikeita aikoja”.

Lukkarinkoulussani istuimme toki luokassa opettelemassa sanoja ja taivuttamassa verbejä. Joka viikko myös lähdimme ulos luokasta: lähikauppaan, Suomenlinnaan, kotitalousluokkaan leipomaan runebergintorttuja. Joka retkellä tarttui mukaan kokemuksia suomalaisesta yhteiskunnasta ja käytännön tilanteissa tarvittavaa sanastoa.

Miksi opettajat varovat ilmiöpohjaisuutta? Epäilen, että meitä hirvittää tunne kontrollin menettämisestä. Kun oppilaat oppivat mitä sattuu, emme voi olla varmoja, että opetussuunnitelman tavoitteet toteutuvat. Kirjasta on paljon turvallisempaa opettaa — vaikka sitten kävisikin niin, ettei oppilaiden päähän tartu tunnin asioista mitään.

Ei kuitenkaan ole enää paluuta aikaan, jolloin opettaja saattoi kuvitella olevansa tiedon auktoriteetti, joka kontrolloidusti jakelee sitä oppilailleen. Oppilaat elävät maailmassa, jossa tieto on joka hetki yhden näppäyksen takana. Opettajan tehtäväksi jää kokonaisuuksien muodostaminen, irrallisten tiedon langanpätkien kokoaminen ymmärryksen kankaaksi. On vain hyväksyttävä se, että jokaisella oppilaalla on kankaassaan oma kuvionsa.

Jatkuu: selkoviestintä

Yksi sieni, kaksi herkkuruokaa koko perheelle

Haarakkaat ovat suuria – ja nyt tarkoitan todella suuria – sieniä. Niiden tarkka lajinmääritys ei ilmeisesti ole ihan helppoa, mutta yksinkertaisuuden vuoksi nimitän kuvan sientä keltahaarakkaaksi. Kasvupaikkansa vuoksi sitä on perhepiirissä kutsuttu myös luukinhaarakkaaksi. Tällä sienellä on painoa "vain" puolisentoista kiloa, mutta suurimmat yksilöt painanevat kolme tai neljä kiloa. Ne nousevat samoista paikoista ylös takuuvarmasti joka kesä, ja huonona sienivuonna yksikin haarakas pelastaa sieniretken. Jos vain sienikorissa tai repussa on sille tilaa. Juuri nyt haarakkaita ilmestyy kasvupaikoilleen, ja tänä vuonna niitä on paljon.

Haarakas on aika miedon makuinen sieni, joka ei sellaisenaan tuota likimainkaan samanlaisia kulinaarisia elämyksiä kuin herkkutatti, mustatorvisieni tai mustavahakas. Se on kuitenkin käyttökelpoinen sieni, jota ei kannata suotta jättää metsään.

Tällä kertaa valmistin siitä kaksi ruokalajia: haarakaspihvit ja sienibolognesen.

Haarakkaan haarat ovat rakenteeltaan niin lähellä jauhelihaa kuin voi kuvitella. Bolognesea varten tarvitsee leikata veitsellä haarat sopivan mittaisiksi muruiksi suoraan pannulle. Koska sienet ovat aika vetinen raaka-aine, kuumennan haarasilpun ensin paistinpannulla, kunnes enin vesi on haihtunut pois. sitten lisään pannulle oliiviöljyä ja sipulisilpun ja kuullotan, kunnes sipuli saa hiukan väriä. Lisään tomaattimurskaa ja basilikaa, maustan suolalla ja mustapippurilla ja haudutan puolisen tuntia. Tämä kannattaa aloittaa paistinpannulla ja jatkaa sitten kattilassa. Kastiketta voi varioida lisäämällä esimerkiksi valkosipulia, mäkimeiramia tai timjamia. Hyvää siitä tulee joka tapauksessa. Hyvää pastaa ja parmesaania, niin harva kehtaa tulla vaatimaan jauhelihaa.

Kun haarat on silputtu bologneseen, sienestä jää jäljelle nyrkin kokoinen valkea möykky. siitä tehdään sienipihvit. Sieni leikataan noin sentin paksuiksi viipaleiksi, joista keitetään paistinpannulla ylimääräinen vesi. Viipaleita siis kuumennetaan pannulla, kunnes niistä irronnut vesi on haihtunut pois. Jäähtyneet pihvit maustetaan suolalla ja mustapippurilla ja annetaan maustua jonkin aikaa. Lopuksi ne kieritellään vehnäjauhoissa, kananmunassa ja korppujauhoissa ja paistetaan. Käytän paistorasvana kylmäpuristettua rypsiöljyä, josta tulee kaunis pinta ja hiukan pähkinäinen maku.

Lukkarinkoulun jälkimietteitä II: turvallinen koulu

Kevätlukukauden 2016 opetin valmistavaa luokkaa Espoossa. Oppilaani olivat 16-17-vuotiaita nuoria, jotka ovat vielä oppivelvollisuuden piirissä. Kahdestatoista nuorukaisesta kymmenen oli yksin maahan tulleita turvapaikanhakijoita.

Taustaltani olen ”matikanmaikka”. Kemiaa, fysiikkaa, matematiikkaa ja tietotekniikkaa vuodesta 1981. Ihan koko totuus tämä ei ole, sillä olen urallani ehtinyt myös kouluttaa ja ohjata niin aineen- kuin luokanopettajiakin Helsingin OKL:ssa ja kiertää maailmaa erilaisten koulualan kehittämisprojektien konsulttina. Siitä huolimatta valmistavan luokan opettaminen oli melkoinen hyppy tuntemattomaan. Tavoitteenahan oli saada nuoret oppimaan suomen kieltä ja tutustumaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja koulumaailmaan niin, että he voisivat mahdollisimman pian aloittaa varsinaisen koulunkäynnin. Miten opetan suomen kielen alkeita ilman tulkkia tai edes toista apukieltä, jota suurin osa oppilaista osaisi?

Selvisin. Opimme. Pian sain myös huomata, että tämä puoli vuotta osoittautuisi yhdeksi parhaimmista ja innostavimmista kokemuksistani koko opettajan urallani. Kesää kohti aloin myös hahmottaa, että moni hyväksi havaitsemani asia olisi sovellettavissa perusopetukseen millä tahansa oppilaskokoonpanolla.

Yksi: turvallinen oppimisympäristö.

Peruskoulu toi mukanaan kodittomat oppilaat. Sitä ennen niin kansa- kuin oppikoulussakin kaikilla oli oma luokka ja siellä oma pulpetti. Nyt yläkoulun oppilaat, jotka muutenkin ovat enemmän tai vähemmän hukassa itsensä kanssa, vaeltavat pitkin koulua ja lojuvat käytävillä reppuineen ja takkeineen. Levottomuuteen vastataan säännöillä, järjestyksellä ja jos jonkinmoisilla kiusaamisen vastaisilla ohjelmilla. Me saatoimme sen sijaan perustaa kotiluokkaamme oman kotipesän. Toin luokkaan opettajainhuoneen vanhan vedenkeittimen ja laatikollisen ylijäämämukeja. Ostin omilla rahoillani teepusseja ja pikakahvia.

Tähän väliin takauma: omana lukioaikanani meillä oli parin vuoden ajan pieni, alle kahdenkymmenen oppilaan luokka. Me järkytimme jo silloin opettajakuntaa järjestämällä pulpetit uudelleen, koristamalla seinät ajan hengen mukaisilla julisteilla (Johnin ja Yokon alastonkuvan suostuimme ottamaan pois) ja muun muassa tuomalla luokkahuoneeseen vedenkeittimen ja kiinalaista mustaa teetä. Me viihdyimme, me valtasimme oppimisemme omistajuuden ja todennäköisesti venyimme parempiin tuloksiin. Huomaan nyt, että autoin oppilaitani rakentamaan itselleen samanlaisen pesän kuin meillä oli aikanaan.

Johtopäätös: myös yläkoulussa ja lukiossa pitäisi pystyä vähentämään päivän sirpaleisuutta. Jos edes puolet viikon oppitunneista olisi omassa kotiluokassa, jonka sisustamiseen oppilaat saisivat osallistua, oltaisiin monta askelta lähempänä aitoa oman oppimisen omistajuutta. Suurin osa koulussa käyttäytymistä koskevista säännöistä on turhia, jos oppilaat voivat ottaa enemmän vastuuta tekemisistään. Miksei voi juoda teetä tai kahvia samalla kun tutkii matematiikan harjoitustehtäviä tai keskustelee oppilastoverien kanssa ruotsiksi?

Jatkuu.

Lukkarinkoulun jälkimietteitä I

Reilut kymmenen vuotta sitten tein töitä Sri Lankassa. Työhuonekumppaninani oli Mr. Sterling Perera, eläkeläiskonsultti ja sikäläisen ”YTL:n” entinen johtaja. Sterling oli yksi sivistyneimmistä herrasmiehistä, joka minulla on ollut kunnia tuntea. Työskentelin Colombossa myös japanilaisen tiimin kanssa, ja se lienee johdattanut meidät joskus juttelemaan siitä, miten samanlainen pelkistetty estetiikka yhdistää japanilaisen taiteen, srilankalaiset temppelit ja antiikin Kreikan ihanteet.

Nämä Battaramullassa käydyt keskustelut palasivat mieleeni pääsiäisenä, kun tarjosin Afganistanista tulleille oppilailleni mämmiä. Samanak! Yllätys ja ilo tutun perinneruoan kohtaamisesta kaukana synnyinmaasta oli lähes käsin kosketeltavaa. Kävi nimittäin ilmi, että koko vanhan Suur-Persian alueella Kurdistanista Afganistaniin valmistetaan idätetystä vehnästä valmistettua uudenvuodenherkkua. Se uudenvuodenjuhla taas osuu kohtalaisella tarkkuudella yhteen meidän pääsiäisemme kanssa.

Klassinen estetiikka ja mämmi. Minulle ne ovat esimerkkejä siitä, että toisilleen kaukaiset maat ja kulttuurit ovat tosiasiassa monien ikivanhojen säikeiden yhdistämiä. Afganistan, jota moni nyt pitää takapajuisena pannumyssypäisten paimentolaisten maana, on vuosituhannet ollut yksi solmukohdista niillä kauppareiteillä, jotka ovat yhdistäneet Välimeren maat Intiaan ja edelleen kaukaisiin Kiinaan, Japaniin ja Ceyloniin. Niitä reittejä pitkin ovat kauppatavaran ohella kulkeneet myös ajatukset, tavat ja näkemykset kauneudesta, oikeudesta ja pyhyydestä.

Buddhan syntymän aikoihin Pohjois-Intia oli tiiviissä yhteydessä hellenistiseen maailmaan. Kun buddhalaisuuden pyörä alkoi kulkea eri ilmansuuntiin, se kantoi mukanaan muotokieltä, joka oli syntynyt idän ja lännen vuoropuheluna. Siten ei ole sattumaa, kuten me Sterling Pereran kanssa päättelimme, että se pyörä toi antiikista tutut puhtaat muodot myös Sri Lankaan ja Japaniin. Antiikin ihailu toi uusklassismin myös meille Suomeen, jossa sen vaikutukset voi nähdä vaikkapa Alvar Aallon arkkitehtuurissa.

Tämä tarina rönsyilee, ja sitä on yhtä vaikea pitää yhdessä siistissä kurssissa kuin kansojen ja kulttuurien liikkeitä Euraasian mantereella. En ole kuitenkaan unohtanut mämmiä. Pidän hyvin uskottavana, että idätetyllä viljalla on joskus maanviljelyksen alkutaipaleilla – paljon ennen antiikin Kreikan tai muinaisen Persian kulta-aikoja – ollut tärkeä merkitys hedelmällisyyden ja jälleensyntymän symbolina. Kenties sattumalta se on jäänyt elämään toisaalta Afganistanin samanakina ja Suomen mämminä, kun se muualta on unohtunut. Samaa syntymän ja kasvun teemaa toistavat pöytäkoristeina meidän pääsiäisruohomme ja persialaisen uudenvuoden vehnänoraat.

Suomalainen mämmi ja Sri Lankan valkoisina hohtavat dagobat ovat pintapuolisesti katsoen mahdollisimman kaukana toisistaan. Minulle ne kuitenkin kertovat siitä, että kaukaiset kulttuurimme ovat samaa punosta, jossa on monia yhdistäviä säikeitä.

Kiitos, lukkarinkoululaiseni. Avarsitte maailmaani enemmän kuin varmaan ymmärrättekään.

Koulutusta maahantulijoille

Puheenvuoroni Vihreiden puoluekokouksessa 2016:

Maanantaina sisäministeri Orpo ilmaisi huolensa radikalisoitumisvaarasta, jos turvapaikan saaneet hakeutuvat elämään suurissa kaupungeissa. Tämä on valitettavasti vain yksi puheenvuoro pitkässä sarjassa, jossa maahantulijat on haluttu nähdä uhkana tai ongelmana.

Huomattava osa Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista on nuoria miehiä. Osa, kuten kymmenen opettamaani nuorta, on yksin maahan tulleita alaikäisiä. Yksin. Alaikäisiä.

Minun lukkarinkouluni noin seitsemän veljestä ovat järjestään virkeitä ja monitaitoisia nuoria. Vain kouluopinnot ja suomen kieli puuttuvat.

Radikalisoituminen voidaan parhaiten estää kahdella tavalla. Toinen on perheiden yhdistäminen. Toinen on hyvä ja tuloksellinen koulutus.

Oppivelvollisuusikäiset nuoret ovat nyt hyvissä käsissä. Sen sijaan 17 vaan ei 25 vuotta täyttäneet ovat vaarassa jäädä tyhjän päälle. Jokaisella maahan tulleella nuorella pitääkin olla oikeus sellaiseen valmistavaan opetukseen, joka antaa heille pääsyn maailman parhaaseen koulutusjärjestelmään. Tämän oikeuden puolustaminen on meidän kaikkien kansalaisvelvollisuus.

Romanit — hätämajoitusta vai heitteillejättöä?

Jokaisella on oikeus välttämättömään suojaan. Tämä perustuslain pykälä ei ole kuitenkaan tänä talvena Helsingissä toteutunut. Asunnottomat Itä-Euroopan romanit eivät ole päässeet hätämajoitukseen pakkasöinä. Tällaista heitteillejättöä ei saa enää tapahtua.

Vastauksena kritiikkiin kaupunki antoi luottamushenkilöille tiedon, että majoitusta tarvitsevien on hakeuduttava sosiaaliohjauksen piiriin. Vapaa liikkuvuus -verkoston mukaan 22.3. tätä väylää pitkin apua hakeneet eivät kuitenkaan resurssien puuttuessa hätämajoitusta saaneet. Ei voi olla niin, että virallinen totuus eroaa todellisesta käytännöstä, jossa vanhat ja sairaat jätetään ulos pakkaseen nukkumaan tai vapaaehtoisten hoidettavaksi. Oli hyvä askel järjestää Helsingin Diakonissalaitoksen kanssa tilapäisesti pääsiäiseksi hätämajoitusta. Tarjotut 40 paikkaa eivät kuitenkaan riittäneet. Tarvitaan oikein mitoitettu ratkaisu, joka turvaa kaikkien oikeuden lämpimään yösijaan pakkasyönä. Yksikin paleltumisvamma Helsingin toimimattoman politiikan takia on nyt liikaa.

Helsinki vastaa nyt oikeusasiamiehen selvitykseen kaupungin toimien lainmukaisuudesta. Asia on tänään kaupunginhallituksen käsittelyssä. Edellytämme Helsingiltä vastausta, että hätämajoitus järjestetään aina kaikille sitä tarvitseville. Koska apua tarvitaan vain ajoittain, olisi järkevintä järjestää se joustavasti ilman hankalaa byrokratiaa. Se tarkoittaisi palvelun ostamista järjestöiltä, jotka ovat jo tuttuja majoituksen tarvitsijoille.

Ensi talven pakkaset eivät saa enää tulla kaupungille yllätyksenä.

Sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenet Laura Nordström, Hannu Tuominen ja Tuomas Tuure

Päivänavaus maahantulijoiden lukkarinkoulusta

(Teksti on pidetty päivänavauksena koulussa 1.3.2016)

Silkkitieksi sanotaan joukkoa muinaisia kauppareittejä, joita pitkin menneinä vuosisatoina kulki arvokasta kauppatavaraa Euroopan ja kaukaisen Kiinan välillä. Kankaista arvokkain, kiinalainen silkki, kuljetettiin karavaaneissa Kaukoidän ja Keski-Aasian kansalta toiselle, seuduilta jotka nykyisin tunnetaan Afganistanin, Pakistanin, Iranin tai Irakin nimellä, aina Syyrian kauppakaupunkeihin Lähi-Idässä. Sieltä reitit veivät edelleen joko suoraan Välimeren poikki tai Balkanin vuorisolien ylitse Rooman vauraisiin kaupunkeihin. Pieniä murusia tästä kauppavirrasta kulkeutui aina kauas Pohjolaan, mistä ovat merkkeinä Suomestakin löytyneet kaukaisten valtakuntien hopearahat ja astiankappaleet.

Kuulostaako tutulta? Eivät nuo vanhat reitit ole mihinkään kadonneet. Samoja vuoristoteitä pitkin ja samojen aavikoitten yli kulkevat yhä nimettömät karavaanit, samalla tavalla saapuu Syyriasta tai Libyasta lähteneitä aluksia Välimeren yli, samalla tavalla kuljetaan jalan Balkanin maiden halki kohti Euroopan sydänmaita. Samoin kuin ennen saavat kauppiaat, laivurit ja salakuljettajat rahansa arvokkaimmasta, mitä on. Kauan sitten kuljetettiin silkiä ja kalliita mausteita; nyt liikkeellä ovat ihmiset, joilla on yksi haave: elämisen arvoinen tulevaisuus.

Maailma, Eurooppa, Suomi, Espoo ja Kauklahti muuttuvat. Kun ensimmäisen kerran tulin tähän kouluun niukasti yli 20 vuotta sitten, käytävillä näkyi vain pellavapäisiä suomalaisnuoria. Nyt on koko maailma täällä, eikä vain kylässä vaan kotonaan. Yhden ainoan välitunnin aikana kuulen sanoja viidestä - kuudesta eri kielestä.

Ei minun oikeastaan tarvitse muuta sanoa kuin että: So? Entä sitten? Me olemme kaikki ihmisiä yhtäläisin oikeuksin ja velvollisuuksin. Tärkein velvollisuutemme ihmisinä on auttaa toisiamme hyvään elämään.

Aurinkoista maaliskuuta.

Välimietteitä lukkarinkoulusta

Sellainen keskustelu on aika pöljää, jossa jokainen puhuu eri asiasta. Vielä hullummaksi se käy, jos kaikki luulevat että puhutaan samasta aiheesta. Tintin ja professori Tuhatkaunon dialogit havainnollistavat tätä hyvin.

Suomalainen maahanmuuttokeskustelu tuo mieleen tällaisen professori Tuhatkauno -sekoilun. Kaikilla on varma mielipide, mutta kukaan ei tunnu oikein tietävän mistä on puhe.

Eurooppaa ja Suomea – tai ainakin sen poliittista rälssiä – koettelevassa maahanmuuttokriisissä voi hahmottaa kolme eri ongelmaa:

1. Syyriassa, Irakissa, Afganistanissa, Somaliassa ja muualla on vakava humanitaarinen kriisi, joka johtuu sodista ja väkivaltaisesta vallanjaosta näillä alueilla. Miljoonien ihmisten elämä ja tulevaisuus on uhattuna.

2. Euroopassa ja sen lähialueilla on satojatuhansia ihmistä vailla kotia ja varmuutta turvallisesta tulevaisuudesta. He eivät ole tulossa tänne, vaan ovat täällä jo.

3. Suomen ja muiden läntisen Euroopan maiden nykyiset yhteiskuntarakenteet kestävät isommitta ongelmitta rajallisen määrän hädänalaisia maahantulijoita. Kuinka monelle pystymme järjestämään asunnon, työpaikan, koulutuksen ja terveydenhoidon ilman, että koko yhteiskunnan perusteita oleellisesti muutetaan?

Nyt käytävässä keskustelussa nämä tasot menevät suloisesti sekaisin. Kun Suomen yhteiskuntarauhasta huolestunut kansalainen miettii, miten me pystymme kaikki tulijat ruokkimaan, vastaa toinen että miljoonat ihmiset kärsivät Syyriassa. Oikea vastaus, mutta väärään kysymykseen. Asiallista keskustelua haittaa lisäksi se, että etenkin ihmisten luonnollisia pelkoja käytetään nyt politiikassa härskisti hyväksi. Halla-aholaisille ja soinilaisille populisteille sekaannuksesta ja epävarmuudesta on vain hyötyä, joten miksi he pyrkisivät rauhalliseen ja analyyttiseen pohdintaan?

Minä tiivistäisin suurin piirtein näin: Perimmäinen ongelma on suurvaltojen synnyttämä, eikä se ratkea ilman niiden panosta. Suomella on omat rauhanrakennusperinteensä, mutta emme me pysty Daeshia pysäyttämään. Me emme myöskään voi sille mitään, että kymmenettuhannet ihmiset tulevat hakemaan turvaa Pohjolasta. Juuri nyt meidän on keskityttävä pitämään huolta siitä, että apua pyytävät sitä myös saavat. Samalla olisi päästävä käymään keskustelua siitä, miten suomalainen hyvinvointiyhteiskunta päivitetään kestämään sekä kotimainen kestävyysvaje että uusien suomalaisten integroiminen.

Hallitukselta odotan nyt aivan ensimmäiseksi sitä, että se lopettaa rasistien kanssa kuhertelun ja pysäyttää heti alkuunsa katupartiot ja muun äärioikeistolaisella väkivallalla uhkaamisen. Kyllä me tavalliset suomalaiset osaamme vastuumme kantaa nyt niin kuin aina ennenkin.

Maahantulijoiden lukkarinkoulu jatkuu

Lukkarinkoulua on pidetty nyt kuukausi. Helmikuun alusta ei valmistavan luokan opettaminen enää tunnu niin pop up -koulunpidolta, sillä pääsimme vihdoin omaan luokkahuoneeseemme yläkoulun tiloihin.

Luokallani on 10 Afganistanista ilman huoltajaa tullutta 16-vuotiasta turvapaikanhakijaa ja pari muuten vain Suomeen muuttanutta. Englantia osaa jollakin tavalla neljä tai viisi oppilasta, muiden kanssa Suomen kielen apuna on lähinnä näyttelijän- ja piirtäjäntaitoni. En ole aina ihan varma siitä, miten oppilaani oppivat suomea, mutta itse huomaan välillä käyttäväni koulupäivän jälkeenkin omatekoista selkosuomeani.

Kouluyhteisöön päästyämme olen voinut laajentaa oppimisympäristöämme hurjasti. Arjen inkluusio toteutuu jo siinä, että olemme käytävillä ja oppilasravintolassa niin kuin muutkin. Ilmiöpohjaisesti tutustuimme viime viikolla kaupassa asiointiin, keittiössä työskentelemisen ja suomalaiseen kirjallisuuteen, kun leivoimme runebergintorttuja ja tutkimme niiden taustoja. Olemme pelanneet seurapelejä yhdessä tukioppilaiden kanssa. Pelasimme myös sisäfutista yhdessä kasiluokan tyttöjen kanssa sen jälkeen, kun poikani itse hoksasivat mennä muiden mukana välitunnilla saliin pallottelemaan.

Pari huomiota ja yksi niiden kirvoittama pohdiskelu:

Näkemykseni näistä nuorista toimeen tarttuvina, oma-aloitteisina ja vastuullisina yksilöinä vahvistuu. Runebergintorttuprojektimme vaikeimmaksi komponentiksi osoittautui kaupassa käynti (mikä näistä kymmenestä erilaisesta makeasta tuotteesta on reseptissä ja kauppalapussa tarkoitettua ”sokeria”?), mutta leipominen sujuikin sen jälkeen kuin vanhoilta tekijöiltä. Vastuullisuudesta kertonee parhaiten se, että puolet astioista oli jo tiskattu ennen kuin älysin ja ehdin siitä muistuttaa. Olen harvoin nähnyt yhtä aikaansaavia, yhteistoiminnallisia ja itseohjautuvia nuoria. Tortut tulivat mallikelpoisen kauniita ja herkullisia.

Sama toistuu, kun alamme opiskella musiikkia. Nuoret, jotka  sanomansa mukaan eivät koskaan ole pitäneet kitaraa kädessään, tuottavat puolen tunnin ohjauksen jälkeen sointuja niin kuin tyhjää vain.

Toinen huomioni koskee opetusmateriaalia. Meillä saattaa olla maailman paras koulutusjärjestelmä, mutta emme ole valmistautuneet nykyisen laajuiseen maahanmuuttoon. Suomalaiset oppikirjat ja digitaaliset materiaalit eivät tarjoa kovinkaan paljon kättä pidempää niille oppilaille, joiden suomen kielen taito on heikko. Oppikirjat ovat täynnään kivoja kuvia ja ties mitä tietolaatikoita, mutta tekstiä oikeasti tukevia kuvia vähän. Luonnontieteiden oppikirjoissa jonkinlainen kappalekohtainen sanasto ei olisi pahitteeksi. Alan vähitellen päästä hajulle siitä, millaista materiaalia suomen kielen opiskeluun on tarjolla, mutta etenkin hyvää digitaalista materiaalia voisi olla enemmänkin. Ei ole pitkän päälle mielekästä, että sama pyörä keksitään eri tahoilla uudelleen.

Ammatillisesti parasta on ollut se, että valmistavan luokan työtavat alkavat melkein itsestään vakiintua ilmiöpohjaisuuden suuntaan. Istumalla oppiminen ei olikin tuota tulosta, mutta näiden monitaitoisten nuorten kanssa tekemällä oppiminen sujuu. Kyse ei ole siitä, että suomea taitamattomien oppilaiden kanssa pitäisi toimia jotenkin eri tavalla. Eivät he vajaataitoisia ole. Pikemminkin saattaa olla niin, että kommunikaatio sujuu tavallisella luokalla näennäisen hyvin, kun opettajalla ja oppilailla on yhteinen kieli. Oppimisen kytkeminen luonnollisiin tilanteisiin ja ilmiöihin ynnä deweyläisittäin tekemällä oppiminen auttavat kaikkien oppimista.

Sitäpaitsi: tämä on kivaa.