Tuomarinkylän rakentaminen vastatuulessa?

Vihreät saivat tänään Tuomarinkylän kaavamuutosasiassa kaupunginhallituksessa läpi aika hyvän tekstimuutoksen:

"Kaupunginhallitus päättänee kehottaa kaupunkisuunnittelulautakuntaa selvittämään mahdollisuuksia käyttää asemakaavasta pois rajattua aluetta täydennysrakentamiseen ja uuden asemakaavan laatimiseen. Valtakunnallisesti arvokkaaksi luokitellun Tuomarinkylän kartanon ympäristön täydennysrakentamisselvityksessä tulee ottaa huomioon alueen kulttuurihistorialliset arvot ja sen asema osana Helsinki-puistoa ja mahdollisesta täydennysrakentamisesta tulee neuvotella asiaan kuuluvien viranomaisten kanssa. Mahdollisen täydennysrakentamisen yhteydessä tulee turvata ratsastus- ja koiratoiminnan jatkuminen. Selvityksen yhteydessä on syytä tarkastella myös alueen ja Tuusulanväylän välistä kaistaletta."

Pitäisin pienenä ihmeenä, jos näiden ohjeiden mukaan tehty selvitys puoltaisi Tuomarinkylän peltojen rakentamista.

Asuntojen rakentaminen Vanhan Tuusulantien varteen muuten edellyttäisi meluvallin rakentamista Tuusulanväylän ja asuntoalueen väliin. Paitsi että se ei olisi ihan ilmaista, se muuttaisi koko maiseman melkoisen oleellisesti.

Jäämme odottamaan.

 

 

Tuomarinkylä ja tonttipula

Tuomarinkylän peltojen rakentamista perusteellaan sillä, että Helsingissä on huutava pula tonteista.

Löytyisikö kuitenkin tontteja, jos vaivauduttaisiin etsimään muualtakin kuin kaavaan merkityiltä virkistysalueilta?

Pyöräilen joka aamu kotoani Puistolan asemalle noin kahden ja puolen kilometrin matkan. Pysähdyin tänään sellaisten tonttien kohdalle, jotka ovat silmin nähden vajaakäyttöisiä tai suorastaan ympäristöään rumentavaa pöpelikköä. On hyvä huomata, että kaikki nämä tontit ovat bussireitin varrella.

Jos minä löydän sattumanvaraisen kilometrin varrelta tämän verran selvästi vajaakäyttöistä ja ympäristöään rumentavaa tonttimaata, niin kuinkahan paljon sitä Helsingissä lienee?

Kaupunkisuunnittelulautakunnassa yritettiin kaavoittaa muutama tällainen tontti Viikinrannassa asuntorakentamiseen. Kokoomuksen ja demarien äänin haluttiin mieluummin olla rakentamatta. Tarvitsevatko ne todella suojelua enemmän kuin Tuomarinkylän maisemapellot?

Lähes autio varastokenttä, Suutarilantie

Pöpelikkö, pujoa ja pajua, Tapulikaupungintie

Teollisuustontti, Tapulikaupungintie. Oikealla uusi pientaloalue.

Vanhan (Marsintie) ja uuden (Tapulikaupungintie) pääväylän väliin jäänyt pujopöpelikkö

Pöpelikkötontti, joka on unohtunut kun uudet kadut on joskus rakennettu. Tapulikaupungintie

Eipäs nakerrella Tuomarinkylää!

Helsinkipuistolla tarkoitetaan laajaa viher- ja virkistysalueiden kokonaisuutta, joka ulottuu pohjoisesta Vantaanjoelta aina kaupungin edustan saariin. Sille on omistettu omat sivutkin:

http://www.hel.fi/hki/Ksv/fi/Ajankohtaiset+suunnitelmat/Projektialueet/Helsinkipuisto

Muun muassa Vihreät ovat toistuvasti esittäneet, että Helsinkipuisto pitäisi korottaa kansallisen kaupunkipuiston asemaan. Huolena on ollut, että ilman vahvaa kaavasuojaa sitä väistämättä vähitellen nakerretaan muiden, "tärkeämpien" toimintojen alta. Kaupunginjohtaja ja ylin kaavoituksesta vastaava virkamieskunta ovat puolestaan toistuvasti torjuneet esityksen ja antaneet ymmärtää, että Helsinki pystyy ominekin toimineen suojelemaan puistonsa.

Nyt sitten nähdään todelliset syyt kaupunkipuistostatuksen vastustamiseen. Helsingin Sanomat uutisoi tänään (24.11.) näyttävästi, kuinka kaavoituksesta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä ideoi pientalorakentamista Tuomarinkylän kartanon pelloille. Samat pellot, jotka toisaalla on selvästi merkitty Helsinkipuiston ydinalueisiin kuuluviksi, halutaankin nyt rajata suojeltavan kartanoympäristön ulkopuolelle.

Sanon sen nyt ihan suoraan: emme saa hyväksyä palankaan nakertamista Helsinkipuistosta.

Edellisessä blogissani vastasin jo Penttilän aikaisempiin, epämääräisempiin puheisiin rakentamisesta pohjoisessa. Jos todella haluamme ottaa uusia alueita rakentamisen piiriin, on hyvä ainakin tutkia ehdotustani Tuusulantien muuttamisesta moottoritiestä tavalliseksi pääkaduksi. Tällöin Tuusulantien varteen saataisiin helposti sama määrä uutta asuntokantaa kuin nyt kaavaillaan rakennettavaksi kartanon pelloille.

Tuusulantiestä kaupunkibulevardi

Lauantain 10.11. Helsingin Sanomissa Johanna Elonen tyrmää apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilän aikeet rakentamisesta Paloheinän pelloille. Olen täysin samaa mieltä: Paloheinän ja Vantaanjokivarren pellot muodostavat yhdessä Keskuspuiston metsien kanssa kokonaisuuden, joka tulee säilyttää koskemattomana.

Penttilän ajatus rakentamisen painopisteen siirtämisestä pohjoiseen voitaisiin kuitenkin toteuttaa yksinkertaisella tavalla. Samoin kuin nyt tutkitaan Länsiväylän muuttamista kaupunkibulevardiksi Koivusaaren ja Lauttasaaren kohdalla, olisi tutkittava Tuusulanväylän muuttamista moottoritiestä tavalliseksi pääkaduksi Vantaanjoesta etelään. Kehäradan valmistuttua ei edes lentokentän syöttöliikenne edellytä moottoritieyhteyttä. Tämän uuden ”Pohjoisbulevardin” varteen saataisiin helposti tuhansia uusia asuntoja. Samalla viihtyisyys ja poikittaiset yhteydet paranisivat oleellisesti koko matkalla Pakilasta Käpylään.

Moottoritiet ovat toimiva ratkaisu kaupunkien välisessä liikenteessä, mutta kaupunkiin ne eivät kuulu.

Saasteet ja paluu lähtöruutuun

Heräsin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen noin 14-vuotiaana koululaisena 1960-luvun lopulla. Silloin kipinänä olivat ympäristömyrkyt, joita silloin kutsuttiin saasteiksi. Rachel Carsonin kirja "Äänetön kevät" havahdutti DDT:n ja muiden hyönteismyrkkyjen tuhoisuuteen. Noihin aikoihin alettiin myös ymmärtää, mitä seuraa lyijyn kylvämisestä ympäristön bensiinin ominaisuuksia parantavana lisäaineena.

Kuluneiden neljän vuosikymmenen aikana uhat ovat muuttuneet. Lyijystä, klooratuista hiilivedyistä ja jopa freoneista olemme ajatelleet päässeemme eroon, vaikka toisaalta sitten olemme joutuneetkin silmätysten kasvihuonekaasujen ja ilmastonmuutoksen kanssa.

Talvivaara tuntuu nyt kuin paluulta lähtöruutuun. Bioliuotusmenetelmä on kuin saastuttamisen ikiliikkuja: Myrkyllisiä metalliyhdisteitä leviää Kainuun ja Pohjois-Savon luontoon, kukaties Saimaata pitkin Itämereen asti, mutta niitä levittävää prosessia on pakko jatkaa, jottei myrkkyjä leviäisi vielä enemmän.

Jos tätä jotakin opettaa niin sen, ettemme saa hetkeäkään kuvitella voivamme levätä ja lakata vahtimasta saastuttajia. Niitä nimittäin näyttää riittävän, vuoriteollisuusmiehiä ja muita, joiden voitontavoittelulle ei ympäristöetiikka ole esteenä.

Tärkeintä nyt

Sunnuntaina on vaalipäivä. Silloin ratkaistaan, millä kokoonpanolla Helsingissä tehdään päätöksiä seuraavat neljä vuotta. Luulen, että kaikki oleelliset tavoitteet ja niiden perustelut ovat jo tulleet esitellyiksi. Nyt on tärkeintä, että jokainen käyttää äänensä sen ehdokkaan hyväksi, johon katsoo voivansa ne seuraavat vuodet luottaa. Nyt äänestäjiltä saadulla valtakirjalla voimme sitten taas tehdä sitä politiikkaa, johon olemme ilmoittaneet sitoutuvamme.

Viimeinen vinkki ennen sunnuntaita olkoon siis nöyrimmästi tämä:

Horisontti ja muita vaalilupauksia

Tarjosin tätä vaalilupaustani Helsingin Sanomiin, mutta nähtävästi olen jo kyllin monasti saanut nimeni näkyviin, kun eivät julkaisseet.

Useiden kaupunginosien vapaaehtoinen asukastoiminta on ollut viime aikoina vaikeuksissa. Siltamäen korttelitupa, joka on tarjonnut päivätoimintaa monille kaupunginosan senioreille, sanottiin irti kaupungin omistamista tiloista juuri kesälomien alussa jo viime vuonna. Malminkartanon asukastalo Horisontti on talousvaikeuksissaan joutunut supistamaan toimintaansa, muun muassa lopettamalla suositun pyöräpajansa, joka on paitsi palvellut kanta-asiakkaita laajalta alueelta, myös työllistänyt useita henkilöitä. Samaa viestiä on kuultu muualtakin.

Esikaupunkialueiden vanhat ostarit ovat silmin nähden vaikeuksissa. Palvelut katoavat, kun päivittäiskauppa keskittyy uusiin automarketteihin. Jos haluamme pysäyttää tämän näivettymiskehityksen, ovat kaikki keinot tarpeen. Keinoista halvimpia ja vaikuttavimpia on kansalaisten oman toiminnan tukeminen. Horisontin tapauksessa riittäisi sellaisen kumppanuussopimuksen tekeminen, joka takaisi toiminnan jatkumisen ilman pysyvää epävarmuutta. Siltamäessä voitaisiin jokin alueen nyt tyhjillään olevista liikehuoneistoista vuokrata kansalaistoiminnan käyttöön.

Kolmannen sektorin toiminnan tukeminen on nyt Helsingissä hajallaan, ja eri virastoilla on suuri houkutus hakea lyhyen tähtäyksen säästöjä. Kansalaistoimintaa on kuitenkin tuettava sellaisella kokonaisstrategialla ja rahoituksella, joka varmistaa toiminnan jatkumisen Malminkartanossa, Siltamäessä ja muissa kaupunginosissa. Asukastalot ansaitsevat täyden tuen.

Olen Helsingissä ehdolla numerolla 1026.

Turvaton Helsinki?

Neljä vuotta sitten järjestin itselleni pienen porrasmaratonin juoksemalla vaalimainosteni kanssa Siltamäen kerrostalot läpi. Puolimaraton onnistui myös Tapulikaupungissa. Nyt ei omatoiminen jakelu onnistu, koska lähes jokaiseen taloon on alaoveen ilmestynyt numerolukon näppäimistö.

Ehdokastaan etsivältä äänestäjältä sain vastattavaksi joukon kysymyksiä, joista yksi jäi askarruttamaan. Tätä helsinkiläistä kiinnosti tietää, haluanko kaupunkialueelle lisää poliiseja valvomaan vai pitäisikö tähän käyttää vartiointiliikkeitä – kysymystä hiukan yksinkertaistaen.

Mistä nämä kaksi sinänsä erillistä asiaa kertovat? Arkikokemukseni mukaan eläminen Helsingissä ei ole muuttunut neljässä vuodessa turvattomammaksi. En oikein ymmärrä, mitä käytännön hyötyä kaikkien kerrostalojen ulko-ovien lukitsemisesta on. Asukkaitahan se suorastaan haittaa, kun avaimia pitää kotiin tullessa räplätä kahteen kertaan ja vieraat pitää aina erikseen päästää sisään. Vanha suomalainen tapa piipahtaa ohimennen kylässä alkaa olla muisto vain.

Olen vakuuttunut siitä, että vartioinnin lisääminen ja yksityisen tilan lisääntyvä lukitseminen pikemminkin lisäävät kuin vähentävät turvallisuuden tunnetta. Asuin taannoin jonkin aikaa Sri Lankassa, missä rynnäkkökiväärein aseistautuneet poliisit olivat tuttu näky kaduilla ja missä postikonttorissa oli vartija pumppuhaulikko sylissään. Tunsin suurta huojennusta, kun palasin kotiin ja oivalsin, etten silloisessa kotikaupunginosassani Kannelmäessä ollut viikkoon nähnyt poliiseista vilaustakaan.

Helsinki on oikeasti yksi maailman turvallisimmista pääkaupungeista. Katujen turvattomuutta suurempi ongelma minusta onkin se, että julkista tilaa siirtyy koko ajan yksityisen valvonnan ja vartioinnin piiriin. Kun ennen käytiin torilla ja flaneerattiin kaduilla, nyt kaupunkilaiset liikkuvat ja tapaavat kauppakeskusten kuivassa ja lämpimässä sisätilassa. Niin, paitsi jos satut olemaan esimerkiksi nuori ja ostovoimaton – silloin oletkin yhtäkkiä yksityisten vartijoiden mielivallan kohde.

Tämä julkisen tilan yksityistymisen kehitys on saatava tavalla tai toisella kääntymään. Myös nuorilla ja köyhillä kaupunkilaisilla on oltava oikeus käyttää koko kaupunkitilaa pelkäämättä sen enempää yleisen järjestyksen rikkojia kuin sen valvojiakaan.

P.S. Jos lisää valvontaa halutaan, niin ehdotan että tiukennamme huomattavasti katuliikenteen ja pysäköinnin valvontaa. Tässä voisimme ottaa oppia USA:sta, missä huomattava osa ”poliiseista” on tosiasiallisesti yleistä järjestystä valvovia ”kevytpoliiseja”. Julkinen valta on tässä aina parempi vaihtoehto kuin yksityiset leikkipoliisit.

Jakomäki vai "Jakomäki"?

”Jakomäki” on kyltti, jonka takaa on vaikea nähdä todellista Jakomäkeä. Julkisessa puheessa ”Jakomäki” saa edustaa kaikkia lähiöihin liitettyjä negatiivisia asioita: työttömyyttä, köyhyyttä, järjestyshäiriöitä, rumia ihmisiä ja perussuomalaisia. Todellinen Jakomäki on kuitenkin tuhansille helsinkiläisille jotain aivan muuta. Helsingin korkeimmilta kallioilta näkee kauas, ympäröivässä luonnossa on tilaa hengittää, ja ihmiset ovat yhtä mukavia kuin missä tahansa kaupunginosassa. Kirjasto ja uimahalli ovat valoisia ja viihtyisiä. Kaikki ei kuitenkaan taida olla kohdallaan.

Jakomäessä on Helsingin korkein työttömyysaste ja matalin äänestysaktiivisuus. ”Jakomäki-ilmiön” siemen kylvettiin silloin, kun tänne pääkaupungin laidalle rakennettiin runsaasti sosiaalista asuntotuotantoa. Suurin piirtein saman aikakauden Maunulan kaupungintaloissa kasvaneena tiedän, ettei tämä vielä tarkoita kaupunginosan alamäkeä. Näissä kortteleissa elävää yhteisöllisyyttä kuvattiin hienosti esimerkiksi elokuvassa ”Nousukausi”, jossa juppipariskunta pannaan kohtaamaan lähiön todellisuus.

Jakomäen varsinainen ongelma on Suomen 2000-luvun köyhyys. Entistä useampi jakomäkeläinen on pysyvästi pudonnut työelämän ulkopuolelle ja samalla siihen alimpaan tuloviidennekseen, jossa voi odottaa kuolevansa 13 vuotta nuorempana kuin vauraimmissa kaupunginosissa. Alle 17-vuotiaista on Jakomäessä hälyttävät 23% lastensuojelun piirissä. Samaan aikaan Jakomäen palvelut ovat heikentyneet samalla tavalla kuin monissa muissa ”ostarilähiöissä”.

Järjestimme presidentinvaalien aikaan Pekka Haavistolle käynnin Jakomäen Teboililla. Pekalla oli aikaa kierrellä vähän pidempäänkin ostarin nurkilla ihmisten jututettavana. Vihreä presidenttiehdokas otettiin kaikkialla lämpimästi vastaan. Haavistossa jakomäkeläiset aistivat paljolti saman kuin perussuomalaisissaan: sen, että heitä haluttiin aidosti kuunnella ja että heidän elämästään ja sen ongelmista oltiin kiinnostuneita.

Jakomäkeen tai Varissuolle ei voi mennä sillä asenteella, että nytpä me järjestämme teille palveluita ja kehittämishankkeita. Aivan niin kuin kaupunkilaiset missä hyvänsä kaupunginosassa, jakislaiset arvostavat sitä että heitä kuullaan ja että heidän omille ideoilleen annetaan kasvutilaa – ja rahaa. Etenkään nuorisoa ei saa jättää tuupittavaksi kadulle kirjaston ja S-marketin välille. Hyvät ideat ovat yksinkertaisia: Jakis-tiimi, johon kuuluu toimijoita kirjastosta kouluun ja terveydenhuoltoon, on toivonut että Jakomäessä voitaisiin käynnistää jääkiekon ympärille rakennettu Icehearts-toiminta. Juuri tällaisille hankkeille on annettava täysi tuki.

Poliitikkojen päätöksillä on vaikea synnyttää uusia työpaikkoja kadonneiden tilalle, puhumattakaan siitä että köyhyyteen ja toivottomuuteen kasvaneille nuorille voitaisiin päättää rakentaa uusi lapsuus. Voimme kuitenkin tukea lähiöiden kansan omaa aktiivisuutta. Se ei edes maksa paljon.

Sitä sanotaan lähidemokratiaksi.

Upposiko Apotti?

Varoitus: tässä blogissa mainitsen useita oikeita ihmisiä nimeltä, kaikkia kuitenkin myönteisessä yhteydessä.

Lautakuntatyö on tavallisesti aika tasaista puurtamista, josta voi vain sanoa että jonkunhan sekin on tehtävä. Korkeintaan kerran vaalikaudessa tulee sellainen tunne, että kuulee historian siipien hiljaa hiukan havisevan. Eilen oli sellainen hetki, kun päätimme terveyslautakunnassa palauttaa Apotti-tietojärjestelmähankkeen uudelleen valmisteltavaksi.

Kunnallispolitiikka on tiimityötä, joka poikkeaa tavallisesta joukkueurheilusta siinä, että joukkueet vaihtuvat koko ajan – useimmiten ennustettavasti, mutta joskus myös arvaamattomasti. Yksilösuorituksia on sen vuoksi yleensä mahdoton jäljittää, vaikka poliitikoilla onkin enemmän tai vähemmän narsistinen tapa lukea voitot omaksi ansiokseen (ja tappiot tietysti vastustajan tiliin).

Apotin (jolla tarkoitetaan pääkaupunkiseudun kuntien ja HUS:n yhteistä sosiaali- ja terveystoimen potilas- ja asiakastietojärjestelmää, tulipa sekin nyt tähän kirjoitettua mutta en aio tätä litaniaa toistella) valmistelun perustiiminä on minun näkökulmastani ollut Helsingin terveyslautakunta. Voin vilpittömästi kiittää Antti Iivanaista ja muita hankkeen vetäjiä siitä, että olemme saaneet alusta alkaen väliaikatietoja ja vastauksia kiperiinkin kysymyksiimme. IT-ammattilaisena on lautakunnan puheenjohtaja Jouko Malinen osannut sekä esittää hyviä kysymyksiä että kuunnella niitä.

Seuraavaksi tärkein joukkue on ollut vihreä ryhmämme, jossa terveyslautakunnan toisen jäsenen Tuuli Kousan ja varajäseneni Anu Korppi-Koskelan lisäksi ovat piipahdelleet sosiaalilautakunnan Sanna Vesikansa, kaupunginhallituksen Elina Moisio ja Ville Ylikahri ynnä sellaiset vihreät nörtit kuin Otso Kivekäs ja Joonas Lyytinen.

Näitä joukkueita ovat sitten osaltaan tukeneet monet tietojärjestelmien kanssa työskentelevät ja niistä kiinnostuneet tutut ja tuntemattomat kansalaiset, jotka ovat enimmäkseen pyytämättä tarjonnet tietämystään käyttöömme.

Monimutkaisetkin asiat loksahtavat yleensä paikoilleen, kun oikea hetki on tullut. Vihreässä valtuustoryhmässä käydyn keskustelun jälkeen sovimme, että kirjoitan palautusesityksen, jonka toimitan sitten myös sosiaalilautakunnalle. Näin tehtiin, ja oleellisesti saman sisältöisenä se lopulta hyväksyttiin kummassakin lautakunnassa.

Sannan kanssa saimme nimemme Helsingin Sanomien uutiseen. Taustalla oli kuitenkin mahtava joukko osaavia ihmisiä, joita ilman päätöksenteko olisi ollut huomattavasti vaikeampaa. Kiitos teille, ihmiset.

P.S. Apotti ei uponnut, toivottavasti. Uutta tietojärjestelmää tarvitaan kipeästi, ja toivon että lautakuntien antamat suuntaviivat auttavat tekemään siitä mahdollisimman hyvän. Parhaassa tapauksessa olemme onnistuneet muuttamaan julkisten tietojärjestelmien hankintatapaa koko Suomessa. Aika näyttää.

Hiljaisuuden vyöhykkeet

Porvoolainen vihreä ehdokas Michael Perukangas ylistää uusimmassa blogissaan tiheitä kaupunkimetsiä, jotka tutkimusten mukaan lieventävät stressiä. Jokainen, joka metsissä ylipäätään viihtyy, tunnistaa varmaan tämän. Metsä ei ole "oikea metsä", jos siellä kulkiessa joutuu katselemaan puiden välistä pilkahtelevia taloja tai kuuntelemaan viereisen autotien murinaa. Koolla on hämmästyttävän vähän väliä, sillä eihän metsää puilta näy, jos niitä on tarpeeksi.

Tärkeää tässä on hiljaisuus. Silmänsä voi aina ummistaa, ja kävellessäänkin voi kohdistaa katseensa miellyttäviin yksityiskohtiin. Melulta sen sijaan ei pääse pakoon. Oppimista koskevissa tutkimuksissakin on lähes kaikenlaisen hälyn rauhallista klassista musiikkia myöten todettu heikentävän keskittymiskykyä - ainoa poikkeus on luonnonäänimaisema, jossa tuuli suhisee, laineet liplattavat ja linnut laulavat.

Kaupunkisuunnittelussa on vähitellen hyväksytty ajatus viherkäytävistä. Niin ihmiset kuin cityeläimetkin tarvitsevat enemmän tai vähemmän luonnonvaraisia käytäviä, joita pitkin voi kulkea viheralueelta toiselle. Rakentamisen ja liikenteen saartamaksi joutuminen voi käydä lähimetsälle kohtalokkaaksi.

Samalla tavoin voisimme vaatia pakollisia hiljaisuuden käytäviä. Helsingin vahvuuksiin maailman metropolien joukossa kuuluu vielä se, että meillä on hiljaisia alueita. Keskuspuiston sydämessä ei talvella kuulu juuri muuta kuin aukeavien käpyjen napsetta. Ainakin vielä jokin aika sitten Malminkartanon täyttömäen kupeella oli "hiljaisuuden laakso",  jonne Vihdintien melu tai muu kaupunkihäly ei kuulunut. Moni kaupunkilainen tuntee oman pikku paratiisinsa, jonne voi vetäytyä pois maailman melskeestä. Miksipä nämä pikku keitaat eivät voisi muodostaa aivan virallisesti tunnustettua verkostoa, jota ei rakentamisella tai liikennejärjestelyillä saa rikkoa?

Minä olen valmis ajamaan tätä niin vaaleissa kuin niiden jälkeenkin. Oletko mukana?

Tietotekniikan käenpojat

(Julkaistu HS:n mielipidesivulla 16.9.)

Keskustelu terveydenhuollon ja sosiaalitoimen tietojärjestelmistä kiehuu nyt kuumana. Onkin miellyttävää lukea välillä sellainen asiallinen ja rauhallinen mielipide, jonka HUS:n hallintoylilääkäri Lasse Lehtonen kirjoitti (HS 12.9.). Tarvitaan uudet järjestelmät, joilla pystytään vastaamaan muuttuvan toiminnan uusiin vaatimuksiin.

Lehtosen päättelyssä on kuitenkin yksi perusoletus, jonka haluan kyseenalaistaa. Erilaiset tietojärjestelmät tuntuvat olevan käenpoikien joukko, joka nielee resursseja aivan niin paljon kuin sille annetaan – ja pyytää heti lisää. Nyt on tuhannen taalan paikka kyseenalaistaa tämä kehitys. Vastaavat summat huonosti toimivista palveluista eivät menisi läpi millään muulla julkisen sektorin osalla. Perusteluksi ei riitä, että nykyisten järjestelmien kokonaiskustannukset ovat samalla tasolla. Kustannustaso on saatava alas, jotta terveydenhoito ja sosiaalitoimi pystyvät tulevaisuudessakin palvelemaan kansalaisia IT-firmojen sijaan.

Keskitetty tietojärjestelmä soveltuu (jos kaikki menee hyvin) palvelemaan toimintoja, jotka tunnetaan hyvin ja joita tukee hyvä laatujärjestelmä. Nyt ei kuitenkaan kukaan tiedä, miten palvelut on muutaman vuoden kuluttua järjestetty ja miten kansalaiset niitä käyttävät. Voisimmekohan  ryhtyä toteuttamaan tietojärjestelmäremonttia vähän kerrallaan ja asteittain tarkentaen? Kun Suomessa on kenties maailman tihein IT-alan osaamiskeskittymä, olettaisi että se kykenisi vastaamaan haasteeseen. Tällä lähestymistavalla toivottavasti saataisiin käsistä karkaava hintakin kuriin.

Suutarila vai Kivinokka?

Suutarilan ala-asteen koululla oli viime viikolla tiedotustilaisuus. Näille kulmille kun suunnitellaan 80 mökin siirtolapuutarha-aluetta. Ei varmaan ollut kenellekään paikalla olleelle yllätys, että suurin osa puheenvuoron käyttäjistä vastusti hanketta, jotkut hyvinkin kovin sanoin.

Siirtolapuutarha-aluetta ehdotetaan rakennettavaksi Keravanjoen rannan ja Kiertotähdentien väliselle viheralueelle, jossa nyt on puutarhapalsta-alue ja paikallisesti tärkeänä pidetty kuusimetsikkö. Suunnittelijat ovat olleet selvästikin hikisen urakan edessä - eivätkä kaupunkilaisille esitetyt vaihtoehdot aivan mahdottomia ole.

Kovin ahtaaseen paikkaan ja lähelle olemassa olevaa asutusta tätä siirtolapuutarhaa kuitenkin esitetään. Asettuivatpa mökit maisemaan miten sulavasti tahansa, niin liikenneongelmilta ei oikein voi välttyä, enkä oikein keksi miten markkinoisin siirtolapuutarhan juhannusgrillijuhlia positiivisena elämyksenä niille, joiden takapihalla niitä vietetään. Kelvollista suojavyöhykettä kun näille aareille ei saa mahtumaan. En kaikkineen oikein lämpene Suutarilan siirtolapuutarhalle.

Kovin vaikeaa minun on hahmottaa, minne muuallekaan Helsingissä saisi ongelmitta mahtumaan uuden siirtolapuutarhan. Joitakin vuosia sitten olin aktiiviketjussa mukana torppaamassa Malminkartanoon, Mätäjoen mutkaan kaavailtua mökkikylää. Sillä kertaa naapurit eivät olisi menettäneet jokinäköalaansa, mutta historiallisestikin arvokas maisemakokonaisuus olisi menetetty. Tilaa oli vielä silloin, kun Talin, Vallilan tai Pakilankin siirtolapuutarhoja rakennettiin. Nyt sopivia alueita on etsittävä metropolialueen laidoilta - jolloin menetetään se perusidea, että siirtolapuutarhan paikka on kaupungissa ja autotta tavoitettavissa.

Kumma kyllä samaan aikaan kun uusia siirtolapuutarhoja yritetään väkisin puristaa kaupunkiasutuksen lomaan, olemassa olevaa ja elävää aluetta Kivinokassa uhataan rakentamisella. Helsingistä taitaa puuttua johdonmukainen siirtolapuutarha- ja viljelypalstapolitiikka.

Kivinokka kyllä. Suutarila - ehkä sittenkin ei.

En ole vaihtanut puoluetta

Jos nimi olisi hiukan harvinaisempi, täyskaimoihin törmäisi hiukan harvemmin. Näköjään minun nimeni ei ole niitä harvinaisimpia.

Ensimmäisen kerran jouduin täyskaiman kanssa tekemisiin fysiikkaa opiskellessani. Oli siinä kurssin luennoitsijalla ihmettelemistä, kun välikoepaperin oli jättänyt kaksi Hannu Tapani Tuomista. Seuraaviin koepapereihin sitten piirusteltiin henkilötunnukset.

Opintojen jälkeen oli armeijan vuoro. Ihmettelin eräänä päivänä, miksi minut kutsuttiin antamaan salmonellanäytettä, kunnes ymmärsin että naapurijaoksen Hannuhan se oli menossa keittiötehtäviin tai johonkin. Terveisiä vain jos satut lukemaan, minä menin sitten Mäkiluotoon kirjuriksi.

En tiedä, ovatko nämä sivupersoonat kaikki sama tyyppi vai onko minulla useitakin inkarnaatioita, mutta vielä kerran yrittivät asiat mennä sekaisin ollessani Opettajankoulutuslaitoksessa tietotekniikan didaktikkona. Yliopistossa kun oli töissä toinenkin saman niminen - tosin ihan eri tiedekunnassa, mutta tietokoneitten kanssa tekemisissä hänkin.

Yllättävin yhteensattuma on se, että sain kuulla nykyisen vaimoni Lenan käyneen joskus jossain tenniskurssilla kaimani kanssa. Terveisiä taas vain Hannu Tuomiselle sinne jonnekin, meillä on Lenan kanssa ihan kivaa.

Palatakseni otsikkoon: Tänään sain hämmästyneenä lukea, etten ole koskaan menettänyt uskoani kommunismiin. Tai siis ei nytkään ollut puhetta minusta, vaan toisesta (tai kolmannesta tai jotakin) Hannu Tuomisesta, Kommunistisen työväenpuolueen puheenjohtajasta, jota Hesari haastatteli.

Terveisiä toverille. Jotta yhteensattumien määrä maksimoituisi, voin kertoa olleeni omalla tavallani rakentamassa kommunismia joskus 1970-luvulla. Siitä ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja politiikan väri vaihtunut raikkaammaksi.

En siis ole nyt vaihtanut puoluetta, vaan jatkan vihreän politiikan tekemistä.

Odotan mielenkiinnolla seuraavan kaiman ilmestymistä.

Äkkipikaiset viipalekurkut

 
Jos omalta tai sukulaisten palstalta tai muusta satunnaisesta lähteestä siunaantuu hillitön kasa avomaankurkkuja, niille pitää tehdä jotakin. Omat kurkku- ja kurpitsapenkkini eivät viileän alun jälkeen ole tuottaneet oikeastaan mitään, mutta ehkä some-yhteisöstä löytyy joku jolle tästä on hyötyä.

Etikkasäilöntä on varmempi tapa säilöä kuin hapattaminen, ja tällä reseptillä valmistetut kurkut ovat lähes yhtä hyviä kuin oikeat suolakurkut. Oikeastaan ainoa hankaluus on sopivan viileän säilytystilan löytäminen.

Ämpärillinen kurkkuja

½ l         väkiviinaetikkaa

2½-3 dl         karkeaa merisuolaa

runsaasti:

tillinvarsia (kruunutilliä)

mustaherukanlehtiä

kirsikan- tai tammenlehtiä

kourallinen sinapinsiemeniä

1 rkl         kokonaisia mustapippureita

ainakin kaksi valkosipulia

muutama piparjuurilastu

sekä

vettä tarpeen mukaan

Suikaloi tai viipaloi kurkut riippuen siitä, millaisina haluat ne syödä. Mätä kurkut kerroksittain muiden aineiden kanssa kannelliseen ämpäriin tai sopiviin purkkeihin. Anna valmistua, huljuttele välillä. Syömisen voi aloittaa jo parin päivän päästä. Pitkässä säilytyksessä kurkut todennäköisesti etikoituvat liikaa.

Muiden aineiden merkitys prosessissa:

Tilli, mustaherukanlehdet, sinapinsiemenet, valkosipulit, piparjuuri ja pippuri antavat kurkuille makua.

Mustaherukanlehtien avulla kurkkusuikaleet erotetaan toisistaan kerroksiksi. Kirsikan- tai tammenlehdissä on runsaasti tanniinia, joka tekee kurkut kiinteiksi. Ilman niitä tulos on epämiellyttävän pehmeää mössöä.

Piparjuuri ja valkosipuli sisältävät antibioottisia yhdisteitä, jotka estävät pilaantumista ja ei-toivottuja mikrobiologisia prosesseja.

Hyvän ystävän muistolle

Jokainen ystävä tuo sydämensä mukanaan.

Kun olimme lapsia, elämä tuntui olevan ehtymätön lähde, josta jokaisena päivänä saattoi ammentaa uusia kokemuksia ja muistoja. Vuosien kuluessa ystävät vaihtuivat, mutta läheisten ystävien piiri vakiintui vähitellen.

Jokainen ystävän kuolema vie palan sydämestä mukanaan.

Lapsena en ymmärtänyt hyvin vanhojen ihmisten toivomusta, että kuolema tulisi ja korjaisi pois. Miten niin se vanha mummo oli "unohdettu tänne"? Nyt oman vuosisatani jälkipuoliskolla alan ymmärtää. Ennen niin kirkkaat muistot haalistuvat, menettävät värinsä ja merkityksensä sitä mukaa kuin ne jakavien ystävien piiri pienenee.

Sain tänään viestin pitkäaikaisimman ystäväni kuolemasta. En yllättynyt, mutta arvaamattoman syvältä se silti viilsi. Sen viestin myötä katosivat värit pitkästä rivistä muistoja. Oppikoulun alaluokkien epävarmuus, aikuisuuteen kasvaminen, elämän ylä- ja alamäet - äkisti on niin paljon sellaista, mitä kukaan muu ei enää ole jakamassa kanssani.

Ystävä, olit rinnallani silloin kun sinua eniten tarvitsin.

Sinua jää ikävä.

Ei opetuksen leikkauksia

Pauliina Grönholm kirjoittaa Näkökulma-palstalla juhannusaattona toisen asteen koulutuksen opiskelijapaikoista. 1095 helsinkiläistä nuorta jäi ilman toisen asteen opiskelupaikkaa, joka on totinen asia. Nyky-Suomessa ei juurikaan ole juoksupojan työpaikkoja, joten tuskin moni näistä peruskoulunsa päättäneistä on päässyt töihin.

Suomi on voinut kansainvälisissä yhteyksissä ylpeillä sillä, että meillä ei käytännössä ole ollut koulupudokkaita. Vahvuuksiimme on kuulunut, että jokaiselle nuorelle taataan riittävä koulutus. Koulutyön ammattilaiset ovat kuitenkin joutuneet huolestuneina seuraamaan pudokkaiden määrän kasvamista. Vakavan keskustelun paikka on se, mistä tämä ilmiö johtuu ja miten se voidaan estää. Toisen asteen koulutuspaikat ovat vain osa tätä ongelmaa – mutta helpoin asia hoitaa kuntoon. Helsingin on ehdottomasti saatava lisää toisen asteen koulutuspaikkoja.

Grönholmin kirjoituksessa kummittelee vielä vanha tieto kymmenen miljoonan leikkausuhasta Helsingin opetustoimessa. Tämä uhkahan syntyi jonkinlaisena työtapaturmana, kun opetuslautakunnalle ja puolueiden budjettineuvottelijoille ei budjetin valmistelun yhteydessä esitelty kaikkia menotarpeita. Ammattiyhdistyksen ja poliitikkojen havahtuminen on kuitenkin tuottanut tulosta, sillä lautakunta esitti jo 15.6. kolmentoista miljoonan lisäystä opetustoimen budjettiin. Tästä summasta 2,3 miljoonaa halutaan ohjata ammatillisen koulutuksen leikkausuhan perumiseen.

Kaikki poliittiset ryhmät ovat yksi kerrallaan heränneet ymmärtämään tilanteen. Kova kuhina näistä rahoista kuitenkin on käynyt, ja erityinen kiitos kuuluu Helsingin opettajien valppaille edunvalvojille. Puheet kymmenen miljoonan leikkauksista voitaneen siis tällä erää unohtaa. Sekä peruskoulut että toisen asteen oppilaitokset voivat rauhassa suunnitella seuraavan lukuvuoden työtä.

Olennaista on nyt hyvällä yhteistyöllä ratkaista, mitä teemme niiden tuhannen nuoren kanssa, jotka jäivät ilman opiskelupaikkaa.

Lähiöpolitiikka: puheenvuoro puoluekokouksessa 2012

Vuoden 2011 eduskuntavaalien ratkaisutaistelut käytiin paljolti lähiöissä. Niin kuin muistamme, turpiin tuli. Presidentinvaaleissa tunnelmat oilivat jo toiset. Kun seurasi Pekka Haaviston saamaa vastaanottoa Jakomäen Teboililla, ei olisi uskonut olevansa Persulandian ytimessä.

Unohdettu kansa asuu kaupunkien lähiöissä. Soini vei joukkonsa voittoon, koska ostareilla tunnettiin hänen osaavan kuunnella lähiöiden ääntä. Haavisto-ilmiö perustui paljolti samaan: kuuluisa vihreä arroganssi oli tiesään, sen sijaan kaikilla oli tunne, että Pekka haluaa kuunnella.

Meillä on nyt näpeissämme ennen näkemätön vaalivoitto - mutta emme tavoita sitä, ellemme osaa ottaa ostareita haltuun.

Helsingin Sanomat irvaili pääkirjoituksessaan 19.5. Vihreiden vallanhimosta. Voi mitä tekopyhyyttä! Meidän perustulomallimme on kiistatomasti paras tapa kohentaa unohdetun kansan elämää Jakomäessä, Hervannassa ja Varissuolla.Meillä on erinomaista asiantuntemusta sosiaali- ja terveyspolitiikassa. Se jää kuitenkin tyhjäksi puheeksi, ellemme saa myös valtaa eli paikkoja vaaleissa. Mennään siis entistä rohkeammin toreille ja ostareille. Niin Pekkakin teki!

Sinnikkyys palkitaan, eli miten opettajat saivat kesäpalkkansa

Kirjoitin perjantaina 20.4. blogin otsikolla "Opettajat ovat palkkansa ansainneet". Silloin olimme juuri saaneet mutkien kautta kuulla opetustoimenjohtajan kirjeestä, jossa kehotettiin palkkaamaan määräaikaiset opettajat vain osaksi kalenterivuotta. Olimme ehtineet ällistyä opetustoimenjohtajan ilmoituksesta, että opetustoimen budjetissa olisi kymmenen miljoonan aukko. Olihan budjettiraami juuri saatu neuvotelluksi, ja niin opetuslautakunnan jäsenet kuin budjettineuvottelijatkin olivat ymmärtäneet antaneensa opetustoimeen lisää rahaa.

Otimme saman tien blogini Helsingin Vihreiden verkkosivuille. Vielä samana päivänä esitimme vaatimuksen leikkausten perumisesta ja kutsuimme opetustoimenjohtaja  Jarnilan Vihreän kaupunginhallitusryhmän kuultavaksi heti maanantaina. Tieto kannanotostamme levisi nopeasti sekä opettajien että kaupungin päättäjien keskuudessa. Muiden valtuustoryhmien suunnasta alkoi pian kuulua opettajien vaatimuksia ymmärtäviä puheita - mutta vappuun asti Vihreät olivat ainoa ryhmä, joka oli sekä ottanut julkisesti kantaa leikkauksia vastaan että käynyt eri tahoille sinnikkäitä neuvotteluja. Halusimme toisaalta selvittää, miten näin suuri vajaus oli voinut jäädä budjettineuvottelijoilta pimentoon, ja toisaalta tehdä kaikkemme leikkausten perumiseksi ja koulujen toiminnan turvaamiseksi.

Kunnallispolitiikka on keskusteluja, neuvotteluja ja puolueiden välisen yhteisymmärryksen löytämistä. Tällä kertaa tulos oli hyvä. Opetuslautakunnan vihreä jäsen Julia Virkkunen ansaitsee erityiskiitoksen hyvistä kysymyksistä ja rakentavasta keskustelusta. Ratkaisumaalin taisi lopulta tehdä kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautava (kok), joka vapun jälkeisenä keskiviikkona vihdoin sai Jarnilan pyörtämään paimenkirjeensä. Aika alkoikin käydä vähiin, sillä opettajanvirkojen hakuaika umpeutuu jo 9.5.

Opettajat saavat nyt kesäajan palkkansa, mutta ei tämä jupakka silti vielä kokonaan ohi ole. Edelleenkään en ymmärrä, miten kymmenen miljoonan vajaus voidaan jättää selvästi kertomatta lautakunnalle ja kaupunginhallitukselle silloin, kun rahoista neuvotellaan. Edelleen on ratkaisematta, kuinka paljon lisärahaa opetustoimi tarvitsee, mistä se raha taiotaan – ja mitkä ryhmät lopulta ovat koulujen kestävän toiminnan takana.

Sinnikäs työmme julkisuudessa ja päättäjien kesken palkittiin, mutta sitkeyttä tarvitaan vielä. Vihreät vastaavat puheistaan. Mitä sanovat muut?

Avoimempaan Helsinkiin - mutta kenen tahdissa?

Helsingin Kokoomus on lyhyen ajan kuluessa osoittanut kahdesti, mikä on sen kanta avoimeen ja demokraattiseen päätöksentekoon.

Tänään Kokoomus asettui vanhan aseveliakselin mukaisesti tukemaan sosialidemokraattien ehdokasta sivistystoimen apulaiskaupunginjohtajaksi. Tämä valinta kärjisti entisestään sitä epätervettä tilannetta, että toiseksi suurimmalla valtuustoryhmällä Vihreillä on Helsingissä vain yksi apulaiskaupunginjohtaja, jonka salkkua pidetään köykäisimpänä. Kauppatorin pikkulinnut kertovat useiden kokoomusvaltuutettujen pahoitelleen huonomman ehdokkaan tullen valituksi, mutta ryhmäkuri piti.

Helsingin kouluissa ollaan edelleen hälytystilassa opetustoimenjohtajan paimenkirjeestä, jossa kehotetaan valmistautumaan budjettileikkauksiin ja palkkaamaan määräaikaiset opettajat vain koulun työkuukausiksi. Näyttää siltä, että Kokoomuksessa tiedettiin vasta neuvotellun budjettiraamin olevan riittämätön. Silti liian pienen budjetin annettiin mennä neuvotteluista läpi. Kokoomus toisin sanoen leikkaa koulujen budjettia, mutta piiloutuu virkamiespäätösten taakse. Menettely on ollut paitsi häpeällistä, myös sikäli erittäin outoa, että puolueiden yhteisen tahdon mukaan sosiaalitointa ja opetusta piti päin vastoin vahvistaa.

Me Vihreät olemme asettaneet tavoitteeksemme demokratian ja avoimen päätöksenteon vahvistamisen. Olemme pyrkineet neuvotteluihin ja yhteistyöhön, koska olemme nähneet niiden olevan hedelmällisin tapa ajaa kaupunkilaisten asiaa. Kokoomus näyttää kuitenkin mieluummin valinneen kassakaappisopimusten ja verhojen takaisen kähminnän tien.

Vihreät ovat edelleen tiukasti sillä kannalla, että koulujen toiminta on turvattava ja rahat siihen on löydettävä. Jos Kokoomus ei tätä ole valmis tukemaan, neuvottelemme sitten ilman sitä.

Vaaliuurnilla tavataan.

Helsingin opettajat ovat palkkansa ansainneet

Helsingin opettajat ovat takajaloillaan, eivätkä syyttä. Opetusvirasto on ilmoittanut rajuista leikkaustarpeista, kun budjetti ei kuulemma riitä palkankorotuksiin ja sisäisiin vuokriin. Nyt aiotaan vähentää määräaikaisia opettajia ja lyhentää heidän työsuhteitaan.

Tilapäisten opettajien työvuoden leikkaus ei tosiasiasa ole mitään muuta kuin tehdystä työstä maksetun palkan yksipuolista alentamista. En nyt kuitenkaan sukella tämän syvemmälle pohtimaan, onko sellainen toimi ylipäätään oikeutettu vai ei, vaan keskityn siihen miten tästä suosta päästään ylös.

Tässä mättää nyt pahasti se, miten ja milloin asiat on hoidettu. Väite opetusviraston budjetin riittämättömyydestä tuli aivan puskasta ainakin Vihreiden budjettineuvottelijoille. Osallistun kaupunginhallituksen varajäsenenä joka viikko kokousten valmisteluun. Kaupunginhallitukselle ei missään vaiheessa tuotu tietoa siitä, että opetuksen rahat eivät riittäisi. Olen aivan varma, että ajoissa esiin tuodut ongelmat olisi budjettineuvotteluissa ratkaistu vähäisin kitinöin.

On täysin sietämätöntä, että vain pari vaivaista viikkoa neuvottelujen jälkeen virasto ilmoittaa, ettei vuoden 2013 budjetti riitä. Sekin tieto tuli opetuslautakunnan ja kaupunginhallituksen tietoon mutkan kautta, kouluille ja ammattiyhdistykselle lähetetystä kirjeestä.

Syyllisten etsiminen ja tuomitseminen harvoin kuitenkaan auttaa ratkaisemaan ongelmia. Nyt on löydettävä tie eteenpäin.

Budjettiraami on tehty virheellisten tietojen varaan. Samantekevää, onko tehty puhdas moka vai harhautettu tahallaan - vaadin, että raami on avattava ja neuvoteltava uudestaan. Minusta on myös itsestään selvää, että opetusvirasto voi jo ennen uusia neuvotteluja ylittää budjettinsa niin, että toiminta ei kärsi.

Toinen kysymys on sitten se, miten estetään samanlaisen farssin syntyminen toistamiseen.

Ala-Tikkurilakin on Stadia

 

Helsingin seudun joukkoliikenteen lippujärjestelmä on tarkoitus uudistaa vuonna 2014. Nykyisestä jaosta kaupunkien sisäiseen ja seutuliikenteeseen luovutaan ja käyttöön otetaan vyöhykemalli. Tavallaan palataan siihen, millä tavoin HKL:n liput oli hinnoiteltu vielä 1970-luvulle tultaessa. Silloinhan Helsinki oli jaettu vyöhykkeisiin I-IV, jotka menivät aina parin pysäkinvälin verran päällekkäin. Nyt suunnitteilla olevassa mallissa nykyinen YTV-alue on jaettu A-, B- ja C-vyöhykkeisiin. Lippujen hinnat vahvistetaan aikanaan, mutta ideana on, että halvin lippu olisi aina kaksi vyöhykettä kattava ja sen hinta olisi samaa tasoa kuin nykyisten kaupunkien sisäisten lippujen.

Kaupunkien ”rajaseuduilla” asuville vyöhykemalli lupaa hyvää. Kun nyt yksikin ...rajat ylittävä pysäkin- tai asemanväli merkitsee heti seutulippua, voi jatkossa matkustaa Kannelmäestä Myyrmäkeen tai Tikkurilasta Malmille halvimmalla lipulla. Ehkäpä kaupunkien väliset kinttupolut vähitellen kasvavat umpeen... Puutteena mallissa voi vielä pitää sitä, että uloimmalla vyöhykkeellä ei käytännössä ole itä-länsi-suuntaista poikittaisliikennettä, jolloin päästäkseen Tikkurilasta Espoon keskukseen joutuu kulkemaan ensin Pasilaan. Vaikka lähtö- ja päätepiste ovat samalla C-vyöhykkeellä, matkustaja joutuu maksamaan kolmen vyöhykkeen lipun.

Ikävä särö HSL:n suunnitelmassa on Koillis-Helsingin kohdalla. B- ja C-vyöhykkeiden rajaa esitetään Ala-Tikkurilan kohdalla kulkevaksi Kehä III:a pitkin, jolloin bussin 73 viimeiset pysäkit joutuisivat C-vyöhykkeelle. Silloin sekä Ala-Tikkurilasta että Kehän eteläpuolelta Suutarilasta tulevat matkustajat joutuisivat keskustaan mennessään joko maksamaan kalliimman lipun tai kävelemään huomattavan pitkän matkan lähimmille B-vyöhykkeen pysäkeille. Se ei pimeässä ja loskaisessa sydäntalvessa kuulosta houkuttelevalta.

Vyöhykemalli oli Helsingin kaupunginhallituksen lausunnolla 2.4. Ilokseni sain kokouksessa kaupunginhallituksen yksimielisesti sen taakse, että vyöhykerajan pitäisi Ala-Tikkurilan kohdalla noudattaa kaupunkien rajaa Kehä III:n sijaan. Alatikkurilalaiset ja suutarilalaiset ovat yhtä stadilaisia kuin muutkin, joten yhtäläisten lipunhintojen pitäisi olla itsestään selvää.

Toivottavasti myös HSL:n hallitus ymmärtää kuunnella helsinkiläisten toiveita.

Viisi syytä vastustaa kesäaikaa

1. Kesäaika on tyhmä.

Jos aamuisin joutuu muutenkin heräämään liian aikaisin, on vielä tyhmempää herätä tuntia aikaisemmin. Etenkin teinien vuorokausirytmi on luonnostaan sellainen, että sekä herääminen että nukkumaan meneminen siirtyvät myöhemmäksi.

2. Aamulla on kylmä

Kevätaamut ovat kylmiä, vaikka päivällä sitten olisikin lämmintä. Kesäaikaan siirtyminen tarkoittaa, että jokainen aamuinen pyörämatka ajetaan tuntia aikaisemmin kuin jos eläisimme normaaliajassa. Kylmässä ei ole hauska polkea, varsinkaan jos tietää että vaivaisen tunnin kuluttua olisi jo siedettävää. Entä mitä pyöräilijä sitten lämpimän iltapäivän kotimatkalla tekee kaikilla niillä vaatteilla, joita tarvittiin aamulla? Kesäajan vuoksi moni työmatkapyöräilijä joutuu kuljettamaan kolmea vaatekertaa: yksi aamua, toinen iltapäivää varten ja kolmas työvaatteiksi.

3. Linturetkillä on meluisaa

Tavallaan on tietysti kätevää, kun varhaisen aamun linturetkille ei tarvitse lähteä niin aikaisin. Tuntuu eri asialta lähteä liikkeelle viideltä kuin neljältä. Poissa ovat kuitenkin hiljaiset linturetkiaamut. Kun linnut toukokuussa heräilevät päivään, ovat ensimmäiset työmatkalaisetkin jo autoineen liikkeellä. Siellä missä ennen oli rikkumaton luonnon rauha, on nyt moottoriväylien tasainen taustahurina.

4. Syksyllä on pimeää ja kylmää

Kesäaika jatkuu pitkälle lokakuuhun. Aamut käyvät silloin jo pimeiksi. Yhdessä syksyn viileyden kanssa se tarkoittaa taas kiusaa työmatkapyöräilijöille. Tuntia myöhemmin ei enää tarvitsisi ajovaloa, ja mahdollisia jäätyneitä lätäköitäkin näkisi varoa. Käytännössä kesäaika voi lyhentää työmatkapyöräilykautta kuukaudella.

5. Se vain on tyhmä idea

Kesäajan perusajatus on ”daylight saving”, siis että iltaan saadaan lisää valoisia tunteja, joiden ansiosta keinovalaistusta tarvitaan vähemmän. Suomessa valoa on kuitenkin kesäaikaan enemmänkin kuin tarpeeksi. Kesäajasta ei kuulemma voi luopua, koska etelämpänä Euroopassa kuitenkin on käytössä kesäaika. Aikaero kuulemma kasvaisi ilman kesäaikaa niin suureksi, että bisnesyhteydet vaikeutuisivat. En ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt, miksi koko kansakunnan elämää vaikeutetaan vain sen vuoksi, että ulkomaankaupan kanssa tekemisissä oleva pieni porukka voisi tehdä mukavaan aikaan töitä. Yksinkertaisempaahan olisi, että ne harvat ja valitut soittaisivat puhelunsa vähän myöhemmin. Ylipäätään työelämä on muuttunut niin, että tehtävät ovat muuttuneet yhä enemmän 7/24-tyyppisiksi – jolloin konttorityöajoilla ei ole senkään vertaa merkitystä.

Kun hyödyt ovat olemattomat ja haitat ilmeiset, niin miksi ihmeessä me aina vain kiltisti roikumme kesäajassa?

Sosiaali- ja terveystoimen yhdistäminen: ryhmäpuheenvuoro seminaarissa

Helsingin sosiaali- ja terveystoimen yhdistämisessä on vähitellen päästy siihen, mistä Deloitten konsulttiselvityksessä oikeastaan olisi pitänyt lähteä: palvelukokonaisuuksien miettimisen ja niiden rajapintojen määrittämiseen.

Organisaatiot eivät ole olemassa itseään varten, vaan jotta kaupunkilaisille voitaisiin tarjota heidän tarvitsemiaan palveluja. Liian moni uudistus on lähtenyt liikkeelle siitä, että uusien johtajien on ollut pakko järjestellä laatikot uudelleen ja ajaa sisään jokin sopivan uusi johtamisjärjestelmä. Tästä ei nyt onneksi tunnu olevan kyse.

Muutosta vetänyt virkamiestiimi esittää sosiaali- ja terveystoimen jakamista kolmeen alueeseen. Niissä on onnistuttu hyvin yhdistämään samaan kokonaisuuteen 1) lastensuojelu sekä lasten ja nuorten terveydenhoito, 2) päihde- ja mielenterveyshuolto ja 3) pitkäaikaissairaanhoito, kotihoito sekä vanhusten asumispalvelut. Ongelmaksi saattaa jäädä, että päihdeasiat ovat yhdessä ja toimeentulokysymykset toisessa laatikossa – mutta sellaista organisaatiota tuskin onkaan, josta kaikki saumat on poistettu.

Nyt esitetty malli on kyllin hyvä, jotta siihen voidaan siirtyä. Täytyy kuitenkin muistaa, että hikisin urakka on vasta alussa. Henkilöstön ja etenkin väliportaiden esimiesten tehtävät muuttuvat enemmän kuin vielä hahmotamme, ja tähän muutokseen on saatava tukea. Muutoksen tiimellyksessä ei saa hetkeksikään unohtaa kaupunkilaisia, joiden palvelut täytyy turvata. Tavoitteena tulee olla, että kaupunkilaisen ei tarvitse edes tietää, mistä laatikosta hän kulloinkin palvelunsa saa.

Seuraavien vaalien jälkeen alkanee taas uusi keskustelukierros terveysasemien lukumäärästä ja mahdollisesti lakkautettavista asemista. Uusi sote-malli vie mielestäni vääjäämättä kohti sellaisten sosiaali- ja terveysasemien verkostoa, jotka tarjoavat nykyistä selvästi laajemmat palvelut. Se ei voi tarkoittaa muuta kuin siirtymistä pienten lähiterveysasemien verkostosta suurempiin keskusterveysasemiin. Uusi lautakunta ja uusi valtuusto saavatkin heti pohdittavakseen, miten samalla turvataan läheltä saatavat peruspalvelut.

Työterveyshuoltoa työttömille?

Osmo Soininvaara ehdottaa blogissaan säännöllisiä terveystarkastuksia työttömille. Hän pohdiskelee, tuottaisivatko tällaiset ilmaiset ja kohdennetut terveystarkastukset paremman terveyshyödyn kuin nyt Helsingissä ehdottamamme terveyskeskusmaksun perimisestä luopuminen.

Oden ajatus ei ole huono. "Työttömien työterveyshuollosta" on ainakin epämääräisissä kabineteissa ollut paljonkin puhetta. Ratkaisseeko sekään kuitenkaan sitä ongelmaa, että hankalinta ja potentiaalisesti sairainta väestönosaa on vaikea saada huolehtimaan terveydestään?

Suurin terveyshyöty voitaisiin saada, jos terveystarkastuksia ajoitettaisiin kaikkiin suurimpiin elämän murrosvaiheisiin: eläkkeelle jäämiseen, työpaikan menettämiseen, avioeroon, ylipäätään sellaisiin elämäntilanteisiin, joihin tiedetään liittyvän suuria terveysriskejä.

Lähiö-Suomessa voisi myös olla liikkuvia terveyskioskeja, joihin kansalaiset voisivat hetken mielijohteesta piipahtaa ostarilla kaupassa tai pubissa käydessään. Hyväkuntoiset ja hyvin toimeen tulevat huolehtivat kyllä terveydestään itsekin. Huono-osaisempia kannattaisi vähän koettaa pyydystääkin.

En muuten ole hirveän ihastunut tuohon "viihdekäytön" käsitteeseen, eivätkä ole tuntemani fiksut lääkäritkään. Uskon, että ihmisellä on aina jokin perusteltu syy ottaa yhteyttä terveydenhoitojärjestelmään. Osalla se voi olla silkka yksinäisyys, tai sitten elämänhallinnan taidot ovat niin heikot ettei osata erottaa pientä nuhaa vakavasta sairaudesta. Ammattitaitoinen terveydenhoitaja tai lääkäri osaa halutessaan vainuta nämä ei-somaattisetkin syyt.

"Turhaa" lääkärissä käymistä torjuu myös työparimalli, jossa potilas ottaa aina ensin yhteyttä terveydenhoitajaan, joka sitten arvioi hoidon tarpeen ennen kuin lääkärin vastaanottoaikaa annetaan. Jos henkilökunta vain saadaan pysymään terveysasemalla, tulevat kanta-asiakkaat nopeasti terveydenhoitajalle ja lääkärille tutuiksi, jolloin heidän elämäntilanteeseensakin pystytään puuttumaan.

Paljon todennäköisempää ja yhteiskunnalle kalliimpaa viihdekäyttö on yksityisen terveydenhoidon puolella, missä aikoja saa oitis, jos vain maksaja löytyy. Ei se siis maksusta kiinni ole.

Terveyserot ja terveyskeskusmaksu

Myöhästyin, pahus. Piti lisäämäni terveyslautakunnan esityslistaan muutosesitys, mutta puheenjohtaja Jouko Malinen oli jo ehtinyt edelleni. Meille vihreille lautakunnan jäsenille, Tuuli Kousalle ja minulle, jäi osaksi kannattaa esitystä.

Kyse oli selvityksestä terveyskeskusmaksun perimisestä luopumisesta. Anteeksi koukeroinen byrokraattikieli, mutta näin se listassa luki. Selkosuomeksi: Kaupunginhallituksen pyynnöstä Terveyskeskus oli selvittänyt, mitä seuraisi siitä, että terveysaseman vastaanotolle menevät helsinkiläiset eivät joutuisikaan maksamaan siitä lystistä. Terveysasemakäynnit olivat ilmaisia muistaakseni lamavuoteen 1993, jolloin ne otettiin käyttöön yhtenä konstina saada edes vähän rahaa kaupungin kassakirstuun.

Selvitys oli siitä hupaisaa luettavaa, etä siinä perusteltiin varsin monipuolisesti, kuinka terveyskeskusmaksu ei oikeastaan tuo paljonkaan rahaa kaupungille, kuinka se lisää byrokratiaa ja perintäkuluja ja kuinka siitä voitaisiin yhtä hyvin luopua - mutta kuitenkin lopuksi esitettiin, että maksusta ei luovuttaisikaan.

Terveyslautakunta nyt joka tapauksessa päätti äänin 6-3 ( me muut - kok) esittää terveyskeskusmaksusta luopumista.

Tuskin maksuttomuudesta sinänsä kovin ihmeellistä seuraisi. Pidän kuitenkin maksun poistamista tärkeänä signaalina. Yhteiskuntaluokkien väliset terveyserot ovat Helsingissä jo revenneet hälyttävän suuriksi. Kun me vakinaisessa työsuhteessa olevat keskiluokkaiset emme edes välitä muistaa terveyskeskusmaksun suuruutta, sama summa voi köyhimmillä nousta ratkaisevaksi esteeksi hoitoon hakeutumiselle. Ne köyhimmät ovat pitkäaikaistyöttömiä ja eläkeläisiä, jotka muutenkin joutuvat valitsemaan päivän aterian ja bussilipun välillä.

Odotamme nyt, seuraavatko Espoo ja Vantaa perässä.

Uusia aseita lumisotaan?

Lumi puhuttaa. Lumi myös tulee Helsingille kalliiksi ja vaikeuttaa kaupunkilaisten elämää. Kolme peräkkäistä lumitalvea ovat muistuttaneet meitä siitä, että ilmastonmuutoksesta huolimatta – tai kenties juuri sen vuoksi – lumi on yhä osa pohjoisen talvea.

Toistuvien lumikaaosten syyksi ei riitä se, että lunta tulee paljon. On tullut ennenkin. Kaupunkirakenne on varmasti muuttunut niin, että lumikasoista on enemmän haittaa kuin ennen. Liikenne on ihan varmasti lisääntynyt ja tullut samalla herkemmäksi kaikille häiriöille. Kaupungin ”lumisotaorganisaatio” tekee epäilemättä kaikkensa, jotta lumi pysyisi kurissa. Jotain selvästi täytyisi silti tehdä toisin.

Mieleen tulee kaksi ratkaisua, jotka eivät maksaisi paljon. Ensiksi: Onko kaiken katujen hoidon oltava saman työnjohdon alla? Entäpä jos meillä olisikin erikseen pääteiden raskas kalusto ja pienemmät ja kevyemmät koneet sivukaduille? Jos pienempien teiden kalusto olisi alueellisesti johdettua ja selvästi erillään joukkoliikenneväylien kunnossapidosta, se saataisiin nopeasti liikkeelle, eikä asukkaiden tarvitsisi pelätä joutuvansa lumen saartamiksi.

Toiseksi: Meillä on kansalaisissa ja järjestössä käyttämättömiä voimavaroja, joita voisi hyödyntää. Asukasyhdistykset, urheiluseurat ja muut kotikylänsä tuntevat yhteisöt voisivat osaltaan huolehtia katujen kunnosta, jos ne saisivat kaupungilta avustusta. Kaupunkilaisten hyvinvointi- ja terveyspalvelut eivät riittäisi ilman järjestöjen tekemää työtä, jota kaupunki avustaa vuosittain usealla miljoonalla eurolla. Järjestöille myöntävät tukea myös mm. opetus- ja liikuntalautakunta. Yhtä perusteltua olisi tukea sellaista kaupunkilaisten omaehtoista toimintaa, jolla pidetään yhteinen kaupunkitila siistinä ja kulkukelpoisena.

Nämä kaksi toisiaan tukevaa ratkaisua mahdollistaisivat myös esimerkiksi puistojen nykyistä paremman hoidon kesäisin. Mallia kannattaisi aluksi kokeilla joissakin kaupunginosissa ja ottaa vähitellen käyttöön koko kaupungissa, jos tulokset ovat niin hyviä kuin uskon niiden olevan.

Lähiluonnon puolustaminen ei ole nimbyilyä

Kirjoitin tästä jo pari blogia sitten, kun asia vielä oli vireillä. Palaan aiheeseen nyt, kun kaavamuutos raukesi. Ihan syytön en ole siihen, että kaupunginhallituksen enemmistö ei langennut pitämään lähimetsikön suojelemista nimbyilynä.

Helsingin tärkeimmät vesireitit Keravan- ja Vantaanjoki yhtyvät vähän Tuomarinkylän pohjoispuolella. Jokien länsipuoli on pysynyt viljelysmaisemana, mutta itäpuoli on aikojen mittaan rakennettu varsin viihtyisäksi pientaloalueeksi. Rakentamisen kääntöpuoli on, että täältä, kuten muualtakin Koillis-Helsingistä, vapaat virkistysalueet ja luonnontilaista jollakin tavalla muistuttavat metsät ovat käyneet vähiin.

Juuri tässä jokien yhtymäkohdassa on yksi jokivarren viimeisistä metsiköistä. Vaikka heti vastarannalla on vilkasliikenteisiä teitä, on se saanut säilyä rauhallisena turvapaikkana niin majoja rakentaville pikkupojille kuin päiväuniaan viettäville pöllöille. Tähän metsikköön kaavoittajat iskivät nyt kyntensä. Viheraluetta pienentämällä haluttiin sada tilaa kahdelle uudelle pientalotontille. Virkistysalueesta olisi käytännössä jäänyt jäljelle vain kaistale puita pyörätien vierelle.

Vihreiden aloitteesta kaavamuutos lopulta kuitenkin hylättiin kaupunginhallituksessa. Pöllöt saavat pitää huhuilu- ja päiväunipuunsa. Olemme iloisia ja ylpeitä tästä päätöksestä, joka tunnustaa pientenkin viheralueiden merkityksen esikaupunkialueilla.

Rakentamista perusteltiin Helsingin huutavalla tonttien tarpeella. Juuri tällaisia pientalotontteja tarvittaisiin kipeästi lisää. Viimeisten kaupunkimetsien kaataminen on kuitenkin huono ratkaisu. Pelkästään Helsingin koillisissa kaupunginosissa on runsaasti sellaisia vajaasti rakennettuja tontteja ja vähäarvoisia pusikoita, jotka soveltuisivat hyvin täydennysrakentamiseen. Näiden kohteiden etsimistä tulisikin tehostaa. Unohtaa ei kuitenkaan saa jäljellä olevien lähimetsien kartoittamista ja asianmukaista hoitamista niin, että luonto- ja virkistysarvot otetaan tasapuolisesti huomioon.

Alkavalla viikolla kaupunkisuunnittelulautakunnassa on esitys Kaarelan jääkiekkohallista. Jälleen yksi lähimetsikkö on uhattuna, mutta katsotaan nyt miten tällä kertaa käy.

Terveyslautakunnan mini-guggenheimit

Keskusteltiinpa tänään terveyslautakunnassa pitkään, jopa niistä asioista, jotka jätettiin pöydälle kolmen viikon päästä päätettäviksi. Kenties se johtui siitä, että listalla oli kolme melkoisen epämääräistä asiaa. Kutsuin niitä mielessäni mini-guggenheimeiksi sen vuoksi, että perustelut puolesta tai vastaan olivat epämääräisiä, lopullisia kustannuksia mahdoton ennustaa ja kaiken kaikkiaan oli vaikea päätellä, milloin tulee valmista vai tuleeko ollenkaan.

HUS:n ja pääkaupunkiseudun kuntien yhteinen sosiaali- ja terveystointen tietojärjestelmä. Huh. Jos vähänkään ymmärtää tietojärjestelmistä, hoksaa että tässä ollaan suurin piirtein kloonaamassa mammuttia. Vaikka nyt ollaan vasta päättämässä siitä, lähdetäänkö yhteistä tarjousprosessia käynnistämään, tuntuu että ollaan suuren epävarmuuden edessä. Olemmeko oppineet Tietoyhteiskunnan virheistä? Ollaanko tekemässä järjestelmää, joka on vanha jo syntyessään, vai uskalletaanko sukeltaa prosessiin, jonka kuluessa järjestelmä vähitellen kehkeytyy? Pöydälle.

Palvelusetelikokouksen vakinaistaminen. Tästä ei taaskaan ota Erkki-setäkään selvää, mihin ongelmiin vielä joudutaan ja mitkä positiiviset asiat toteutuvat. Mitkä ovat hyödyt ja mitkä haitat? Tuoko palveluseteli valinnanvapautta vain maksukykyisille? (Ja onko se sinänsä paha asia?) Jäävätkö vaikeimmin hoidettavat tapaukset kaupungin vastuulle? Lisääkö palveluseteli kaupungin kuluja? Antaako palveluseteli mahdollisuuden myös niille palveluntuottajille, jotka jäisivät kilpailutuksessa jalkoihin? Lisääkö palvelusetelijärjestelmä Terveyskeskuksen kustannustietoisuutta? Hyötyvätkö kaupunkilaiset palvelutarjonnan monimuotoisuudesta? Onko kokeilu vielä kesken, vai voidaanko sen perusteella jo päättää vakinaistamisesta?

Lautakunta päätti äänin 5-3 ottaa palvelusetelin pysyvästi palvelupalettiinsa. Siitä päätetään aikanaan tapaus kerrallaan, mitä kaikkea palvelusetelillä tarjotaan. Vihreiden kaksi ääntä jakautuivat tässä äänestyksessä; itse olen sillä kannalla, että "valmista" kokeilua saataisiin odottaa tuomiopäivään asti, ja muuten hyötyjä on sen verran enemmän kuin haittoja että prosessia kannattaa jatkaa. Tiukassa poliittisessa ohjauksessa.

Terveyskeskusmaksun poistaminen. Pöydälle. Lautakuntakumppani, joka on ehtinyt toimia ministerin tehtävissäkin, totesi keskustelleensa asiasta viimeiset 35 vuotta ilman, että uusia näkökulmia olisi ilmaantunut. Esittelijän mukaan maksulla ei ole suurtakaan taloudellista merkitystä suuntaan tai toiseen, koska suhtellisen pienistä maksuista koituu mittavat laskutus- ja perintäkulut. Kuulemma 13 ihmistä istuu virastossa pelkästään hoitamassa potilasmaksujen laskutusta. Saamme siten päättää asiasta puhtaasti aatteellisin perustein.

Mietin lähinnä sitä, että terveyskeskusmaksu rasittaa eniten niitä köyhiä helsinkiläisiä, jotka puntaroivat hoitoon hakeutumistaan. Estääkö maksu oleellista määrää heikko-osaisia kaupunkilaisia menemästä lääkäriin? Jos kynnystä voidaan edes hiukan madaltaa köyhimmille, olen taipuvainen kannattamaan terveyskeskusmaksun poistamista helsinkiläisiltä.

Terveyskeskusmaksun poistamisella olisi sekin ovela seuraus, että sen jälkeen olisi pakko suunnata poliittinen keskustelu johonkin muuhun. Kenties se muu aihe olisi merkityksellisempi.

Lohivoileivät olivat tälläkin kertaa raikkaita ja maukkaita.

Jokirantaa nakerretaan?

Keravanjoki yhtyy Vantaanjokeen vähän Tuomarinkylän pohjoispuolella. Jokien länsipuoli on pysynyt viljelysmaisemana, mutta itäpuoli on aikojen mittaan rakennettu varsin viihtyisäksi pientaloalueeksi. Rakentamisen kääntöpuoli on, että täältä, kuten muualtakin Koillis-Helsingistä, vapaat virkistysalueet ja luonnontilaista jollakin tavalla muistuttavat metsät ovat käyneet vähiin.

Yksi joen varren viimeisistä metsiköistä on juuri tässä jokien yhtymäkohdassa. Vielä jokin aika sitten joen vartta kulkevan pyörätien ja tuon metsikön välissä oli vanha ja korkea kuusiaita muistona jostakin menneiden vuosikymmenten asumuksesta, mutta suurin osa siitä on nyt kaadettu. Nykyiselläänkin metsikkö suojaa kätevästi Immolantien taloja Tuusulantien melulta - ja antaa tietysti suojan myös joukolle lintuja ja muita villejä vipeltäjiä.

Tähän metsikköön ovat kaavoittajat iskeneet kyntensä. Metsikköön halutaan rakentaa kaksi uutta pientalotonttia, ja jäljelle jäävästä virkistysalueesta on lisäksi tarkoitus veistää "kapeahko suikale" asuintonttien jatkoksi.

Näiden kahden tontin vuoksi ollaan siis käytännössä tuhoamassa koko metsikkö. Jäljelle jäisi pari puuriviä tonttien ja pyörätien väliin. En voi hyväksyä. Jossakin muussa, metsikköisemässä kaupunginosassa se vielä menettelisi, mutta koillisessa jokainen pienikin viherkaistale on korvaamaton. Näiden tontien kohdalla hyöty on mitätön aiheutetuun vahinkoon nähden.

Tsekkaa jos et usko. Satelliittikuvassa alue näkyy nykytilassaan, kaavamuutoskartassa suunnitellun rakentamisen jälkeen. Korutont' on kertomaa, tämä.

Joenmutka nyt

Joenmutka kaavamuutoksen jälkeen

Nyt kehutaan haukea

Nuorena ja tyhmänä pidin haukea huonona kalana. Puisevana ja mauttomana. Nyt ymmärrän, etten vain osannut valmistaa sitä.

Tätä kirjoitettaessa hauki kypsyy uunissa. Reseptin idean sain haaviini murmanskilaisessa ravintolassa, olisikohan ollut Meridian-hotellissa, missä ruoka tosin oli valmistettu turskasta. Rasvattomana ja ruokaisana kalana hauki sopii ihan yhtä hyvin, ellei paremminkin.

Tavallisesti käytän tähän haukifileiden lisäksi vain sipulia ja tomaattimurskaa, kenties jotain yrttiä kuten basilikaa. Nyt löysin kaapista munakoisoja ja lisäsin ne aineslistaan.

Viipaloin ensin munakoison, ripottelin sille suolaa ja jätin vetäytymään. Silla aikaa kierittelin haukifileet vehnäjauhossa ja paistoin kevyesti oliiviöljyssä. Seuraavaksi sitten kuivasin munakoisoviipaleet, sivelin ne öljyllä ja pariloin (kevyesti). Ladoin munakoisot vuoan pohjalle, kuullotin sitten kaksi punasipulia renkaina hauen jäljiltä pannulle jääneessä öljyssä ja levitin munakoisojen päälle. Kippasin tähän purkillisen tomaattimurskaa, asettelin haukipalat päällimmäiseksi, suolasin ja pippuroin ne ja työnsin kuumaan uuniin.

Lisukkeeksi keitettyjä perunoita. Hyvää.