Sote-politiikan ruohikkopalot

Nyt ollaan puolessavälissä. Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto on toiminut kaksi vuotta, ja saman ajan on sote-lautakunta sitä ohjannut. Puolivälistä voi puhua, koska lautakuntakautta on vielä toiset kaksi vuotta jäljellä. Toisaalta on myös tarkoitus, että kahden vuoden kuluttua koko virasto siirtyisi uudelle sote-organisaatiolle, mikä se sitten lieneekään.

Vihreiden näkökulmasta tunnelma on nyt kaksijakoinen. Perimmältään tuntuu, että lokakuussa vahvistettu palvelulinjaus on juuri sitä, mitä me olemme halunneetkin: tehokkaita palveluja niille, jotka niitä eniten tarvitsevat, ja sen täydennykseksi hyviä apuneuvoja oman hyvinvoinnin ylläpitoon niille, jotka siihen kykenevät.

Toisaalta meillä on usein ollut sellainen vaikutelma, että pyrkiessään leikkaamaan kustannuksia virasto on keskittynyt heikentämään kaikkein huono-osaisimpien kohtelua. Juuri joulun alla saimme torjutuksi vammaisten lasten erityislastenvahtituen poistamisen ja joitakin muita "vammaisten kyykytyksiä".

Politiikan tekeminen on muuttunut nopeatempoisemmaksi, etten sanoisi jopa tempoilevaksi. Asioita nousee esiin ja kasvaa ennalta arvaamattomiin mittasuhteisiin, usein siksi että joku on tarkoituksella tai ohimennen nostanut ne keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Uusien epäkohtien noustessa keskusteluaiheiksi vanhat katoavat ja unohtuvat – paitsi tietenkin niiltä, joita ne suoranaisesti koskevat. Kun virasto, se suuri ja mahtava, reagoi puheenaiheisiin hitaasti, kankeasti ja virkavelvollisuuden määräämän vaitiolovelvollisuuden verhon takaa, huomaamme me lautakunnan jäsenet tämän tästä ikään kuin vastaavamme ja selittävämme asioita virkamiesten puolesta. Kun meidän vastuullamme pitäisi olla suurten linjojen johtamisen, tuntuu usein kuin sen sijaan rientäisimme sammuttamaan roihahtelevia ruohikkopaloja.

Kun lautakunnan tehtäviä pysähtyy miettimään, on helppo todeta että maallikot on asetettu kovien haasteiden eteen. Tällä (ihan muun alan) koulutuksella ja elämänkokemuksellako pitäisi osata asettaa terveydenhoidon ja sosiaalityön rautaisille ammattilaisille oikeat pitkän ajan suuntaviivat? Viimeisillä vapaa-ajan tuntoen rippeilläkö pitäisi ehtiä perehtymään toiminnan ja palvelun laatuun terveysasemilla, lastensuojelussa, päihdetyössä, neuvoloissa, vanhusten kotipalveluissa ja kaikessa muussa, mitä 15 000 työntekijää päivittäin tekee?

Ei pidä. Ei tarvitse. Vaikka juridisesti kannammekin itse vastuun, ei tästä hommasta tulisi mitään ilman joukkoistamista. Viraston toiminnan valvominen onnistuu, kun saamme palautetta työntekijöiltä ja kaupunkilaisilta. Poliittisten linjojen laatiminen on mahdollista, kun osaamme kysyä nöyrästi neuvoa omilta taustajoukoiltamme.

Haasteisiin palaan myöhemmin. Nyt vuoden vaihtuessa uuteen kiitän kaikesta tähän asti saamastamme tuesta.

Terve Stadi!

Opettaja on vanhaa viiniä?

Koulussa minulla on jo kauan ollut sellainen tunne, että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Miksi oppilaat eivät viihdy maailman parhaassa koulussa? Miksi minä, joka olen pitänyt itseäni innovatiivisena ja valveutuneena, tunnen kadottavani koko ammattitaitoni?

Puolittaisen vastauksen löysinkin, ja sen ovat vahvistaneet monet rautaiset pedagogit. Liian monelle koulua käyvälle nuorelle opetus ja koulumenestys eivät enää anna niin paljon eväitä elämään, että koulunkäynti tuntuisi mielekkäältä. Toisin ilmaistuna koulutus ei tuota heille riittävästi lisäarvoa.

Tässä vastauksessa ei ole muuta suurempaa vikaa kuin se, että se siirtää ratkaisun avaimet koulumaailman ulkopuolelle. Siksipä se ei riitäkään.

Valaistuin lisää epätodennäköisessä paikassa: illallisella kosovolaisessa ravintolassa (ne muuten ovat järjestään ihan järjettömän hyviä, mutta se ei kuulu tähän). Kun katselin pöydällä olevaa viinikarahvia ja juomalasia, melkein kuulin kuinka palat päässäni loksahtivat paikalleen. Meidän ihmisten maailma hakee uutta asentoa, ja sen mukana opetuksen peruskuvio on jälleen kerran muuttumassa.

Silloin kun kävin koulua — enimmäkseen 1960-luvulla — asetelma oli vielä se, että opettajalla oli tieto, jota hänen tuli annostella oppilaaseen. Keskipisteessä oli opettaja, jonka menetelmällisiä taitoja piti kehittää. Mallioppitunti oli eräänlainen didaktinen temppurata.

Suuri oppimiskäsityksen muutos käytiin sitten läpi 1990-luvulla, kun saatiin ammattikunta oivaltamaan että kyse ei olekaan opetuksesta vaan oppimisesta. Keskipisteeseen nousi nyt oppimisprosessi. Koska oppiminen on ihmisten vuorovaikutusta, kehitettiin yhteistoiminnallisen oppimisen malleja. Niissä kuitenkin säilyi se, mitä kutsutaan agenttisuhteeksi: opettaja tietää edelleen oppilasta paremmin, mitä ja miten tämän tulee oppia.

Seuraavan mullistuksen keskellä elämme nyt. Opettajalla on yhä oppilasta syvällisempi kokonaisnäkemys, eikä vuorovaikutuksen idea ole kadonnut minnekään. Oppilaan rooli on kuitenkin muuttunut. Kaikki tiedon lähteet ovat paremmin kuin koskaan ennen suoraan hänen ulottuvillaan, ilman opettajaa auktoriteettina tai agenttina. Siinä missä opettaja ennen vartioi tietoa, voi nyt sanoa että oppilas omistaa tiedon. Koska hän omistaa sen, hänellä on myös viimeinen sana siihen, miten sitä hankitaan ja omaksutaan.

Nyt keskipisteessä on oppilas tavalla, joka on uutta ihmiskunnan historiassa. Hiukan pelkään, että vanhat tavat ovat meidän vanhojen koirien selkäytimessä liian tiukassa osataksemme kyllin nopeasti muuttaa toimintaamme, mutta nuorten opettajien on syytä ajatella ammattinsa kulmakivet toisin kuin kukaan on ymmärtänyt heille opettaa.

10023

Pääkaupunkiseudun yhteisen terveysneuvonnan loppuminen on typerä asia. Palvelun taso heikkenee, eikä kaupunkien omiin neuvontapalveluihin palaaminen tuo edes säästöjä. Jos
asiassa haluaa jonkin valonpilkahduksen nähdä, niin Helsingissä on tämän seurauksena käynnistetty uuden neuvontapalvelun hankinta. Se tarjoaa hyvän mahdollisuuden päivittää asiakaspalvelut tälle vuosituhannelle. Kestää kuitenkin hyvän aikaa saada kaupunkilaiset vakuuttumaan palvelun paranemisesta, jos ensin loppuu yksi niistä palveluista, jotka on koettu luotettaviksi ja joita on opittu käyttämään.

Tämäkin tapaus osoittaa, että metropolialueella tarvitaan yhteistä päätöksentekoa. Nyt
kaupunkien keskeinen kissanhännänveto, jota hienosti myös osaoptimoinniksi
kutsutaan, estää järkevän yhteistyön ja heikentää asukkaitten turvaa.
Puhelinneuvonnassa ei saa syntyä katkoksia. Käyttäjien kokemukset kertovat ykskantaan, että apua tarvitsevan ei voi edellyttää etsivän, mihin päivystykseen milloinkin pitää
soittaa. Sen vuoksi on vain kohtuullista vaatia, että yksi helposti löydettävä ja muistettava
terveysneuvonnan puhelinnumero säilyy.

Lähipalvelut 2.0

Helsingin uusi palveluverkko on hyvä uudistus. Erityisesti se parantaa niiden ihmisten palveluja, jotka tarvitsevat useita eri sosiaali- ja terveyspalveluja, koska ne kootaan nyt saman katon alle. Tulevaisuudessa kaupunkilainen voi astua hyvinvointi- ja terveyskeskukseen, jossa ensimmäinen vastaanottava työntekijä osaa ohjata hänet kaikkien oikeiden palvelujen pariin. Kalle Könkkölän ja Suzan Ikävalkon puheenjohtajakausilla 1993-2008 alkuun pannut vihreät linjaukset saadaan vihdoin viedyksi loppuun asti, kun keskitettyjen sosiaali- ja terveyspalvelujen täydennykseksi aletaan tosimielessä kehittää myös jalkautuvia palveluja niitä täydentämään. Näin on tarkoitus saada vihdoin muutos aikaisempaan politiikkaan, jossa aidot lähipalvelut aina lopulta pyyhittiin pois budjetista.

Palveluverkkosuunnitelma perustuu kolmenlaisiin palvelukeskuksiin, joissa kaikissa yhdistetään sosiaali- ja terveyspalvelut: hyvinvointi- ja terveyskeskuksiin, perhekeskuksiin ja lähinnä vanhuksille tarkoitettuihin monipuolisiin palvelukeskuksiin. Koska muutokset ovat suuria, on järkevää että niitä ensiksi pilotoidaan ja vasta sitten päätetään lopullisesta palveluverkosta. Tässä vaiheessa oleellista on siis sitoutua palvelumalliin, ei tiettyyn asemien määrään. Nyt on konkreettisesti päätetty vain siirtää Herttoniemen ja Vallilan terveyskeskusten palvelut vuonna 2018 Kalasatamaan, joka on ensimmäinen hyvinvointi- ja terveyskeskuksen pilotti. Kallion kohdalla päätös tehtäneen kahden viikon päästä. Paljon julkisuudessa ollutta Kallion lakkauttamista jo ennen Kalasataman valmistumista ei kannata kukaan.

Jos Kalasataman palvelukonsepti lunastaa lupauksensa, se laajenee vähitellen kattamaan koko kaupungin. Lähivuosina ei kuitenkaan ole näköpiirissä muutoksia muiden kuin nyt mainittujen terveysasemien toiminnassa.

Kaupunkilaiset ovat oikeutetusti huolissaan siitä, että palvelut karkaavat liian kauas. Siksi vaadimme, että ennen Kalasataman tai muiden pilottien aloittamista on lautakunnalle tuotava konkreettinen esitys siitä, miten palveluita saa myös läheltä: miten toteutetaan suunnitelmaan oleellisesti kuuluvat jalkautuvat, sähköiset ja kotiin vietävät palvelut. Ilman näiden toteutumista suunnitelmassa ei voi edetä. Voisiko esimerkiksi Herttoniemen kirjastosta saada palveluita? Entä asukastaloista? Koululaisten hammastarkastuksia voitaisiin tehdä kouluissa, minkä lisäksi sinne voitaisiin jalkauttaa muitakin lapsiperheiden tarvitsemia palveluja. Erityisesti vanhusten ja muiden vaikeasti liikkuvien kohdalla palveluita on vietävä sinne, missä he ovat. Myös kotiin.

Lähipalvelut ovat myös erityisen tärkeitä ihan pienten lasten vanhemmille. Tästä syystä perhekeskuksien ohella tulee olemaan lähineuvoloita erityisesti alle 1-vuotiaille lapsille. Kannatamme sitä, että näitä on mahdollisimman monessa paikassa. Tässäkin tapauksessa palveluja pitää jalkauttaa: terveystarkastuksia päiväkoteihin, tukea leikkipuistoihin ja neuvolakäyntejä koteihin. Haluamme myös, että vielä kertaalleen tutkitaan, voisiko perhekeskuksen pilotin aloittaa jossain muualla kuin Kalliossa ja jo ensi vuonna.

On selvää, että suunnitelma ei voi toteutua, jos ihmisillä on vaikea liikkua uusille asemille. Jokainen muutos on suunniteltava huolella joukkoliikenteen kanssa. Uusille asemille on varmistettava esteetön ja helppo joukkoliikenneyhteys tarvittaessa uusien joukkoliikenneyhteyksien turvin. Esimerkiksi Lauttasaaresta ei voi lakkauttaa missään tapauksessa terveyskeskusta ennen metron valmistumista.

Tämän tekstin ovat allekirjoittaneet Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunnan vihreät jäsenet.

Sadan vuoden projekti

Ensimmäisen maailmansodan aikaiset maalinnoitukset olivat lapsuuteni Pakilassa (kuva) ja Maunulassa tuttuja leikkipaikkoja. Oli jännittävää myös tietää, että oma isoisäni oli nuorena miehenä mukana rakentamassa näitä juoksuhautaverkostoja ja bunkkereita – hyvänä karvakorvien tuntijana tietysti hevoskärryistä huolehtimassa. Hevosia, kärryjä ja hevoskuskeja tarvittiinkiin silloin paljon, olivathan tehokkaat kuorma-autot tulossa vasta seuraavina vuosikymmeninä.

Noista rakennustöistä on jo likimain sata vuotta aikaa. Suurin osa vielä jäljellä olevista rakennelmista on jo luhistunut ja antanut myöten luonnolle, joka vähitellen valtaa ne niin kuin se on vallannut monet varhaisemmatkin, aikanaan mahtavat linnoitukset. Silti ne ovat olleet Pakilan maastossa vasta niukasti yli ihmisiän.

Vasta sitten alkaa hahmottaa, mitä "ihmisikä" tarkoittaa, kun on itse elänyt useita vuosikymmeniä. Vielä nelikymppisenä elin minäkin siinä luulossa, että maailma muuttuu elinaikanani vain vähän. Mitä nuorempana ihminen menneitä muistelee, sitä vähemmän onkin ehtinyt muuttua. Nyt, kun luotettavat muistikuvani ulottuvat jo yli puolen vuosisadan taakse, alan ymmärtää eläväni aivan eri maailmassa kuin mihin synnyin 1950-luvulla. Valtaosa 1950-luvun edistyneestä teknologiasta on auttamattomasti historiaa. Jopa Vantaanjoen rantatörmät Pitkäkoskella ovat siirtyneet metrikaupalla siitä, missä ne olivat lapsuuteni metsäretkillä, ja silloin nuoret taimikot Haltiavuorella ovat nyt rotevaa metsää.

Tätä taustaa vasten jäin miettimään Rosatomin viestintäjohtaja Roman Djukarevin sanoja YLEn haastattelussa. Siinä hän puolusti Fennovoiman ydinvoimalahanketta sillä, että se on "sadan vuoden projekti", jota vuoden 2014 päivänpolitiikan ei pitäisi heiluttaa. Elämänkokemukseni perusteella tämä näkökulma puhuu juuri ydinvoimalan rakentamista vastaan.

Kuvan linnoitukset olivat keisari Nikolai II:n mielestä varmaan myös "sadan vuoden projekti". Ne olivat aikansa edistyksellisintä puolustustekniikkaa, ja arvelen tsaarin ajatelleen niiden kestävän ei vain sadan vuoden, vaan satojen vuosien päähän. Kuitenkin vain puoli vuosisataa myöhemmin niillä oli käyttöä enää lasten sotaleikkipaikkoina ja muutamien silloisten puliukkojen asuinsijoina.

Kaikkialla kehittyneissä maissa ydinvoimalat alkavat jo nyt hävitä kilpailun hajautetulle energiantuotannolle ja uusiutuville energianlähteille. Kuka tosissaan uskoo, että maailma on sadan vuoden kuluttua saman näköinen kuin nyt? Kuka uskaltaa tosissaan väittää, että vuoden 2014 teknologialla on merkittävä osa vuoden 2114 Suomessa?

Sen, joka niin ajattelee, kannattaa tehdä retki Helsingin maalinnoituksen raunioille.

Sote-palveluverkko koillisesta katsoen

Koillis-Helsinkiä sosiaali- ja terveystoimen palveluverkkouudistus ei koske  näillä näkymin oikeastaan mitenkään, ainakaan niin että palvelut heikkenisivät. Kaikki alueen nykyiset terveysasemat jatkavat vielä vuosia.

Palveluverkkoa täytyy uudistaa, koska palvelujen sisältö muuttuu. Valtakunnassamme on yksiselitteisesti linjattu, että sosiaali- ja terveyspalvelut on liitettävä tiiviisti yhteen. Tätä ajattelua Helsinki soveltaa vuodesta 2017 alkaen uudessa Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksessa.

Kaiken palveluajattelun perustana täytyy olla lähipalveluperiaate. Muuta vaikeaa tässä ei sitten olekaan kuin riittävän yksimielisyyden saaminen siitä, mitä tarkoitetaan "lähipalveluilla". Jos käyn kerran vuodessa tai kahdessa terveysasemalla, ei sen etäisyydellä ole suurta merkitystä. Jos en pääse omin avuin vuoteesta ylös, palvelut on tuotava minulle kotiin. On helppo hahmottaa kokonainen kirjo erilaisia palvelutarpeita näiden ääripäiden välille. Kaikkia olisi kyettävä palvelemaan "lähellä".

Helsingissä yritetään nyt yhdistää monen suuntaiset vaatimukset periaatteessa yksinkertaisella konseptilla: toisaalta perustetaan aiempaa suurempia palveluasemia, joista kaikki palvelut saa saman katon alta, ja toisaalta parannetaan kaupunkilaisten luokse jalkautuvia palveluja ja tuetaan oman terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitoa. Kalasataman palvelukeskus ja sen valmistuttua avattava Kallion perhekeskus  havainnollistavat tätä palveluajattelua.

Palveluverkkoesitys on pääosin hyvä. Verrattuna hallituksen kovasti kehumaan sote-järjestämislakiin se on itse asiassa varsin edistyksellinen ja kunnianhimoinen, mistä me lautakunnan jäsenet olemme tainneete, että  hieman yllättyäkin. Me Vihreät näemme siinä kuitenkin yhden suuren riskin, jonka haluamme minimoida ennen asian lyömistä lukkoon.

Kaupunkilaisten kollektiivisessa muistissa on muutamia aikaisempia uudistuksia, joissa palveluja on keskitetty isompiin yksikköihin. Joka kerta on luvattu, että samalla lähipalvelut turvataan tuottamalla jotakin terveyskioskin kaltaista lakkautettujen lähipalvelujen tilalle. Joka kerta nämä korvaavat lähipalvelut ovat unohtuneet tai kuihtuneet pois. Tämä ei nyt saa toistua. Siksi me vaadimme selviä takeita esimerkiksi jalkautuvien palvelujen ja sähköisen asioinnin kehittämisestä. Konkreettisesti me edellytämme, että uuden perhekeskuksen pilotointi aloitetaan neuvolatarkastuksista päiväkodeissa ja kotikäynneistä.

Kokonaisuutena palveluverkkoesitys antaa hyvät kehykset palvelujen tuottamiselle uusille sukupolville. Tehtävä ei ole helppo, kun tiedämme, että köyhyys ei poistu juhlapuheilla, väestö ikääntyy, elämäntapasairaudet lisääntyvät ja kestävyysvaje kasvaa.

Palveluverkkosuunnitelma on hyväksyttävänä Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunnassa 23.9.

Kadonnutta persikkaa etsimässä

Kun olin lapsi, persikat olivat suuria ja keltaisia kuin täysikuu. Elokuussa niitä ostettiin torilta kappaleittain. Ne olivat pehmeitä, makeita ja täyteläisiä. Aivan toista kuin ne Prisman tai K-marketin tarjouspersikat, joita voisi ensin käyttää pesäpalloina ja jotka sitten yksi kerrallaan murheellisin mielin heitetään homehtuneina kompostiin.

Olen usein ajatellut, että tämä on yksi niistä muistoista, jotka aika on kullannut. Kun tuoreet hedelmät ylipäätään olivat harvinaisempia, niin kai ne maistuivatkin paremmilta?

Muistot ovat kuitenkin todellisia. Prishtinan torilta saa ostaa täsmälleen samanlaisia kreikkalaisia persikoita kuin ne, jotka kummittelevat muistoissani.

Mihin persikan makuiset persikat ovat Suomesta kadonneet?

Homoparit ja Suvivirsi

Mitä yhteistä on sukupuolineutraalilla avioliitolla ja Suvivirrellä? Ei oikeastaan mitään. Sen sijaan näistä käydyssä keskustelussa on yllättävä yhteinen piirre.

Sukupuolineutraalin avioliittolain (huh mikä termihirviö) vastustajat ovat viimeisenä keinonaan tarrautuneet jankuttamaan adoptio-oikeudesta. Suurin piirtein samat tahot ovat saaneet aikaan sen, että uskonnon asema kouluopetuksessa on keskittynyt kinaamiseen Suvivirren laulamisesta kevätjuhlissa. Hämäystä ja harhautusta kumpikin.

Sumutusoperaatioilla saadaan tehokkaasti huomio pois olennaisesta. Sekä avioliittolaissa että uskonnottomassa kouluopetuksessa on kysymys perustavista ihmisoikeuksista ja yhdenvertaisuudesta.

Pitäisi olla selvää, ettei kenenkään tule joutua tilanteeseen, jossa hänen on pakko ilmoittaa julkisesti uskonnollinen vakaumuksensa tai sukupuolinen suuntautumisensa. Vasten tahtoaan. Kun rastittaa lomakkeeseen siviilisäädykseen "rekisteröidyssä parisuhteessa", se on sama kuin kirjoittaisi suurin ja selvin kirjaimin "HOMO". Samalla tavalla on koulussa nyt mahdollista saada vapautus uskonnollisista tilaisuuksista. Samalla tavalla silloinkin murrosikäinen nuori käytännössä kirjoittaa otsaansa "EN KUULU KIRKKOON". Monet ovat ihan ylpeästi homoja, ja koululaisena taisin itsekin vähän elvistellä kirkosta eroamisellani. Mutta.

Sukupuolineutraalin avioliittolain suurin merkitys on juuri se, että kenenkään ei tarvitse pelätä joutuvansa syrjityksi siviilisäätynsä vuoksi.

Periaatteessa minusta koko siviilisäädyn idea on tarpeeton muinaisjäänne, mutta se on toinen  juttu, kuten suvivirsikeskustelukin, josta varmaankin saamme nauttia taas ensi keväänä.

Sillä välin voimme ihmetellä, miksi jotkut niin sinnikkäästi vihaavat perusihmisoikeuksia.

Sateenkaaresta ja typeryydestä

Inhimillinen typeryys on sitä, että aiheutetaan muille vahinkoa itse siitä hyötymättä.

Typeryydellä ei ole yhteyttä muihin ominaisuuksiin kuten älykkyyteen, vaan sen määrä tuntuu olevan vakio kaikkialla. Erityisen näkyväksi typeryys tulee sellaisissa paikoissa kuin parlamentit, valtioneuvostot ja kaupunginvaltuustot.

Tänään typeryys osoitti kaiken läpäisevän voimansa eduskunnan lakiasiainvaliokunnassa, jonka "moraalinen enemmistö" hylkäsi tasa-arvoisen avioliittolain.

Sateenkaaren juovista on erityisesti vihreitä arvosteltu siitä, että pidämme suurta meteliä asiasta, joka ihmiskunnan ongelmien kannalta on marginaalinen. Minunkin mielestäni meillä toki on suurempiakin ongelmia kuin erilaisten parisuhteiden laillistaminen – eihän Suomessa sentään enää ole rikollista rakastaa toisin kuin Vanhassa testamentissa säädetään. Arvostelu tähtää kuitenkin väärään maaliin. Suurimmat syylliset tähän mekkalaan ovat nämä oinoset, jotka henkeen ja vereen haluavat vastustaa avioliittoinstituution päivittämistä nykyaikaan.

Kaltaiseni tavallisen kaappiheteron on vaikea ymmärtää sitä kiihkoa ja kiinnostusta, jota kristillis-vanhoilliset piirit tuntevat seksuaalisia marginaaleja kohtaan. Mahdotonta minun on käsittää, miksi tasavertaisten oikeuksien tunnustaminen on heistä niin pelottavaa.

Taistelu typeryyttä vastaan jatkuu.

Vinkkiä ei lopeteta

Sote-lautakunta päättänee sanoa irti kaksi sopimusta, jotka koskevat suonensisäisten huumeiden käyttäjien terveyspalveluja. Ensimmäiset huolestuneet reaktiot on jo kuultu: aikooko Helsinki tosiaan lopettaan Vinkin ja muutenkin heikentää heikko-osaisimpien palveluja?

Lyhyesti: ei aio. Näiden erityisryhmien palvelut jatkuvat. Nykyiset sopimukset vain on sanottava irti, jotta palvelut voidaan avata myös muiden kuin nykyisten Diakonissalaitoksen ja A-klinikkasäätiön haettaviksi.

Minusta tämä on voittopuolisesti hyvä asia. Entinen sosiaalivirasto ehti saada kyseenalaista mainetta hankinnoista, jotka toivat mieleen enemmänkin hyvä veli -verkoston kuin läpinäkyvän ja avoimen toiminnan. Kun vanhat sopimukset nyt puretaan ja palvelut kilpailutetaan uudelleen, voidaan varmistua päätösten reiluudesta ja läpinäkyvyydestä. Kaupungin taloustilanteessa en pidä kovin pahana sitäkään, jos kilpailutus laskee hieman kustannuksia. Tiettävästi jokunen muukin palveluntuottaja on jo osoittanut kiinnostuksensa.

Diakonissalaitoksen tai A-klinikkasäätiön palvelun laatua ei kukaan kyseenalaista. En itse asiassa yllättyisi ollenkaan, vaikka ne osoittautuisivat edelleen kilpailukykyisimmiksi hakijoiksi. Lykkyä tykö.

Koulun henki

19 vuotta sitten tulin töihin Espoon yhteislyseoon, silloiseen Kauklahden kouluun. Edelliset kolme vuotta olin rehtorina koulussa, jonka työyhteisöä leimasivat riidat, klikkiytyminen, autoritaarisuus ja alaston viha. Ensimmäiset kuukaudet Kauklahdessa leijuin pilvissä yrittäen tajuta, että on myös yhteisöllisiä kouluja, jotka antavat iloa ja voimaa niin oppilaille kuin opettajille. Tänään jätän sen koulun varmana siitä, että Kökkelin henki jää elämään.

Sen toisen koulun OAJ palkitsi juuri vuoden kouluna. On harvoja asioita, joista voisin olla iloisempi. Onneksi olkoon, Hämeenkylän koulu ja siellä vielä olevat kollegat!

Kyykytettiinkö vammaisia?

Populistisen politiikan alkeissa on kaksi ohjetta:

1) vaadi sellaista, minkä tiedät jo toimivan tai olevan toteutumassa.
2) vaadi sellaista, minkä tiedät jo ehdottaessasi mahdottomaksi.

Kummassakin tapauksessa vaatija saa mainetta oikeiden asioiden vaatimisesta, mutta hänen ei tarvitse pelätä joutuvansa vastuuseen siitä mitä vaatii, saati huolehtimaan aloitteidensa käytännön toteutuksesta.

Vastuun kantaminen onkin sitten vaikeampaa.

Eilen jouduin tekemään yhden vaikeimmista poliittisista päätöksistäni, kun sosiaali- ja terveyslautakunnassa päätettiin "vammaisten kyykytyspaketiksi" ristimästäni kokonaisuudesta. Kyse oli vammaisten oikeudesta kuljetuspalveluihin. Olin jo tehnyt vastaesityksen, joka olisi pitänyt yhden etuuden entisellään, mutta jouduin luopumaan siitä nähdessäni, ettei sillä ole toteutumisen mahdollisuuksia. En ole iloisella mielellä tästä.

Tätä ne päätöksenteon realiteetit ovat. Kaikkien kaupungin virastojen on vähennettävä menojaan, koska rahaa on käytettävissä vähemmän kuin ennen. Ei siinä itku auta, valitettavasti.

Miten tästä eteenpäin?

Nyt on matkaetuuksia myönnetty ja poistettu ilman, että kenelläkään tuntuu olevan täsmällistä käsitystä siitä, kuinka moni palveluja käyttää ja mitkä niiden todelliset kustannukset ovat. Emme saaneet tästä mitään tolkkua silloin, kun vaikeavammaisten ilmainen HSL-matkalippu poistettiin, emmekä sen viisaampia ole nytkään. Nyt tehtyjen palveluleikkausten vaikutuksia on kyettävä arvioimaan, ja päätökset on voitava tarvittaessa ottaa uuteen käsittelyyn. Sellainen perinne ei voi jatkua, että kymmenien miljoonien toimintakuluista päätetään näppituntumalla, ilman kunnollista kustannusseurantaa.

Kenties tärkeimmät vammaiskuljetuspäätökset tehdään kuitenkin aivan muualla kuin sote-lautakunnassa. Kaikki nimittäin tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että kaiken joukkoliikenteen on oltava niin esteetöntä, että liikuntavammaisetkin kykenevät sitä käyttämään. Se ei edes ole mitään rakettitiedettä, vaan kyse on niin yksinkertaisista asioista kuin raitiovaunupysäkkien korkeudesta ja bussien pyörätuoliluiskien toimintakunnosta. Voisi myös miettiä uudestaan, voisiko liikuntavammaisten suhteellisen pienelle joukolle myöntää lippualennuksia suoraan HSL:n budjetista sen sijaan, että vammaiset nyt pannaan kisaamaan samoista rahoista vanhusten ja pitkäaikaissairaiden kanssa.

Jos tahto löytyy, ei toiminta ole kaukana.

Kehäinvälisen Helsingin puolesta

Arvelen, että aika monelle sana "kaupunginhallitus" tuo mieleen jotakin tämän kuvan kaltaista. Ainakin minulle olisi joskus nuorena tullut mieleen pönäkkä seurue vallan kahvassa olevia, kypsässä keski-iässä olevia miehiä.

Vähänpä tiesin, mutta nyt olen sentään viisaampi. Reilun vuoden tauon jälkeen palaan Helsingin kaupunginhallitukseen – tosin vain varajäsenenä, mutta Vihreiden perinteiden mukaan varsinaiset ja varajäsenet ovat yhtäläisin oikeuksin ja velvollisuuksin mukana päätöksenteossa.

Tähän aikaan vuodesta suljettujen ovien takana valmistellaan seuraavan vuoden budjettia. Ei näytä hurrattavan hyvältä, joten ihan oikeita kaupunkilaisten elämään vaikuttavia päätöksiä täasä joudutaan tekemään.

Vaalilauseissani olen pitänyt esillä "kehäinväliseksi Helsingiksi" kutsumaani esikaupunki- ja lähiöalueiden vyöhykettä. Sen puolella lupaan nytkin olla.

Kahden kerroksen palvelut?

-->

Timo Soini puhuu asiaa.

Lauantaina 3.5. hän kuuluu todenneen puolueneuvostolleen: "On­gel­ma on pe­rus­ter­vey­den­huol­los­sa. On­gel­ma on pie­ni­tu­loi­sil­la elä­ke­läi­sil­lä, työt­tö­mil­lä, eri­lai­sil­la vä­liin­pu­toa­jil­la, köy­hil­lä lap­si­per­heil­lä ja yk­si­ny­rit­tä­vil­lä. Tä­mä on se jouk­ko, jo­ka sen uu­dis­tuk­sen tar­vit­see."

Soinilla ei tosin ole esittää keinoja, mutta noinhan se on. Kansa on jakautunut niihin, joilla on turvanaan työterveyshuolto tai yksityiset palvelut ja niihin, jotka käyttävät vain julkisia palveluja. Tähän liittyy se harha, että työterveyshuolto olisi aina parempaa kuin terveysasemapalvelut (ei ole), mutta perusasetelma on se, että parhaat palvelut tuotetaan terveimmille ja maksukykyisimmille.

Miksei tähän saada muutosta? Yksi syy voisi olla, että työterveyshuollon keventäminen ei kiinnosta niitä, jotka voisivat asiasta päättää. Työnantajia kiinnostaa pitää työntekijät terveinä tai ainakin toimintakykyisinä, eikä lääkärissä käyntiin saisi mennä turhan paljon tehokasta työaikaa. Elinkeinoelämän kannalta yksityinen terveydenhoito on tuottoisaa bisnestä, jota se ei halua ajaa alas. Entä työntekijät? Kukapa haluaisi luopua saavutetuista eduista niin kuin siitä, että pääsee jonottamatta lääkäriin.

Timo Soini laukoo myös hiukan harhaan. Jotta julkinen terveydenhuolto palvelisi hyvin kaikkein huono-osaisimpia, sen on tuotettava laadukkaita palveluja kaikille. Sote-uudistuksen suurin haaste saattaakin olla julkisten palvelujen kilpailukyvyn säilyttäminen. Yksityinen terveydenhoitobisnes on varmasti jo hiomassa omia palvelujaan, jotta se voi aikanaan tarjota niitä sote-alueitten ostettaviksi.

Mitenkäs tähän vastaat, Timppa?

Villiä ruokaa

Mustikoita ja herkkutatteja odotellessa nyt on mitä mainioin aika lähteä ulos luontoon hakemaan ilmaista villiä ruokaa. Vapuksi viilenneet säät ovat sikäli vain hyväksi, että kevään villiherkut eivät ehdi kasvaa ohi parhaan sesonkinsa.

Minun viiden kärkeni on tämä:

1. Nokkonen

Kevätnokkosesta saa keittoa, muhennosta, risottoa ja munakasta. Sitä voi myös silputa leipätaikinan joukkoon. Nokkosen voi säilöä kuivaamalla tai pakastamalla. Vanhoissa ohjeissa käsketään ryöpätä nokkoset, mutta minä höyrytän ne pehmeiksi ja silppuan sitten karkeammiksi tai hienommiksi ruokalajin mukaan.

Vaaksan korkuiset nokkoset voi poimia vaikka paljain käsin, kunhan muistaa ottaa niistä kiinni myötäsukaan eli alhaalta ylöspäin. Puhtaastakin paikasta poimitut nokkoset kannattaa huuhtoa kylmällä vedellä, jotta roskista ja pölystä pääsee eroon.

2. Vuohenputki

Nuoret ja mureat vuohenputken versot syön ihan sellaisenaan, mutta kyllä niistäkin voi keittoa tehdä tai niitä voi silputa yrttimausteeksi. Maistuvat hauskasti hiukan porkkanalta.

3. Pihlaja

Vasta auenneista vaaleanvihreistä pihlajanlehdistä saa kirkkaan vihreää, mantelin makuista teetä. Mikäpä estää maistelemasta aukeamassa olevia lehtiä sellaisenaankin.

4. Maitohorsma

Maitohorsman versot ovat raakanakin rouskuteltavia, mutta hauskimmillaan ne ovat "villiparsana". Puhtaiden, mutta rehevien vesien äärellä oleskelevat voivat kokeilla myös "meriparsaa" eli järviruo'on versoja suolavedessä keitettyinä.

5. Voikukka

Ei liene vaikea löytää voikukkasiman ohjetta. Se ei kuitenkaan ole minusta vaivan arvoista. Voikukkaa voi kuitenkin syödä aivan sellaisenaan. Puhtailta, varjoisilta paikoilta poimituista nuorista voikukanlehdistä saa verratonta salaattia. Jos maku on liian vahva, niitä voi lisätä viljellyn salaatin ja rucolan seuraksi. Kaikkein maukkaimpia ovat kuitenkin kukinnot, joilla herkuttelen peltotöitteni lomassa sellaisenaan - kunhan ensin kopistelen huolellisesti niissä usein vilistävät pienet hyönteiset pois.

Pari varoituksen sanaa

Olen joskus paimentanut laiduntavia vuohia. Sanotaan, että vuohi syö mitä vain. Niin syökin, mutta hyvin nirsoillen: se haukkaa muutaman suupalan täältä, seuraavat tuolta. Vuohenputken jälkeen vähän koivunlehtiä ja sitten välipalaksi vaikka kielonlehti. Se on evoluution tuottamaa viisautta vuohen alkuperäisiltä asuinseuduilta, missä kasvit yrittävät tehdä itsensä kitkerikai ja syömäkelvottomiksi.

Viljelykasvit on jalostettu turvallisiksi ja myrkyttömiksi (minkä vuoksi ne rusakoille ja lehtokotiloille kelpaavatkin). Luonnonkasveissa sen sijaan on kaikenlaisia haitallisia tai myrkyllisiä yhdisteitä, eikä mitään villiyrttiä pitäisi syödä samanlaisia määriä kuin kurkkua, tomaattia, salaattia tai perunaa. Villiruo'alla kannattaakin herkutella maltillisesti ja vähän vuohen tapaan: hiukan sitä ja hiukan tätä.

Taas ajankohtainen: Viisi syytä vastustaa kesäaikaa

1. Kesäaika on tyhmä.

Jos aamuisin joutuu muutenkin heräämään liian aikaisin, on vielä tyhmempää herätä tuntia aikaisemmin. Etenkin teinien vuorokausirytmi on luonnostaan sellainen, että sekä herääminen että nukkumaan meneminen siirtyvät myöhemmäksi.

2. Aamulla on kylmä

Kevätaamut ovat kylmiä, vaikka päivällä sitten olisikin lämmintä. Kesäaikaan siirtyminen tarkoittaa, että jokainen aamuinen pyörämatka ajetaan tuntia aikaisemmin kuin jos eläisimme normaaliajassa. Kylmässä ei ole hauska polkea, varsinkaan jos tietää että vaivaisen tunnin kuluttua olisi jo siedettävää. Entä mitä pyöräilijä sitten lämpimän iltapäivän kotimatkalla tekee kaikilla niillä vaatteilla, joita tarvittiin aamulla? Kesäajan vuoksi moni työmatkapyöräilijä joutuu kuljettamaan kolmea vaatekertaa: yksi aamua, toinen iltapäivää varten ja kolmas työvaatteiksi.

3. Linturetkillä on meluisaa

Tavallaan on tietysti kätevää, kun varhaisen aamun linturetkille ei tarvitse lähteä niin aikaisin. Tuntuu eri asialta lähteä liikkeelle viideltä kuin neljältä. Poissa ovat kuitenkin hiljaiset linturetkiaamut. Kun linnut toukokuussa heräilevät päivään, ovat ensimmäiset työmatkalaisetkin jo autoineen liikkeellä. Siellä missä ennen oli rikkumaton luonnon rauha, on nyt moottoriväylien tasainen taustahurina.

4. Syksyllä on pimeää ja kylmää

Kesäaika jatkuu pitkälle lokakuuhun. Aamut käyvät silloin jo pimeiksi. Yhdessä syksyn viileyden kanssa se tarkoittaa taas kiusaa työmatkapyöräilijöille. Tuntia myöhemmin ei enää tarvitsisi ajovaloa, ja mahdollisia jäätyneitä lätäköitäkin näkisi varoa. Käytännössä kesäaika voi lyhentää työmatkapyöräilykautta kuukaudella.

5. Se vain on niin tyhmä idea

Kesäajan perusajatus on ”daylight saving”, siis että iltaan saadaan lisää valoisia tunteja, joiden ansiosta keinovalaistusta tarvitaan vähemmän. Suomessa valoa on kuitenkin kesäaikaan enemmänkin kuin tarpeeksi. Kesäajasta ei kuulemma voi luopua, koska etelämpänä Euroopassa kuitenkin on käytössä kesäaika. Aikaero kuulemma kasvaisi ilman kesäaikaa niin suureksi, että bisnesyhteydet vaikeutuisivat. En ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt, miksi koko kansakunnan elämää vaikeutetaan vain sen vuoksi, että ulkomaankaupan kanssa tekemisissä oleva pieni porukka voisi tehdä mukavaan aikaan töitä. Yksinkertaisempaahan olisi, että ne harvat ja valitut soittaisivat puhelunsa vähän myöhemmin. Ylipäätään työelämä on muuttunut niin, että tehtävät ovat muuttuneet yhä enemmän 7/24-tyyppisiksi – jolloin konttorityöajoilla ei ole senkään vertaa merkitystä.

Kun hyödyt ovat olemattomat ja haitat ilmeiset, niin miksi ihmeessä me aina vain kiltisti roikumme kesäajassa?

Lähipalveluja Barcelonasta Suutarilaan

(Julkaistu Koillis-Helsingin Lähitiedossa 26.2.2014)

Voiko Helsingin sosiaali- ja terveystoimi oppia jotain Kataloniasta? Kannattiko sosiaali- ja terveyslautakunta lennättää ajelemaan bussilla pitkin ja poikin Barcelonaa?

Kun missä  hyvänsä ulkomailla käy tutustumassa siihen, miten terveydenhoidon ja opetuksen kaltaiset peruspalvelut on järjestetty,  päällimmäinen havainto on yleensä se että Suomessa asiat hoidetaan aika hyvin. Se ei kuitenkaan riitä perusteeksi luottamushenkilöiden lennättämiseen ulkomaille, ei sen paremmin minun kuin toisen koillisten kaupunginosien miehen Markku Vuorisen (kesk).

Tältä matkalta minun ajatuksiini tarttui kaksi asiaa. Enempää ei tarvitsekaan – jos opintomatkalta yksikin idea kehittyy parantamaan omia palveluja, reissu maksaa itsensä korkojen kanssa takaisin.

Ensimmäinen liittyi päihdehuollon menetelmiin, mutta onneksi meillä ollaan vielä sen verran kaukana Barcelonan ongelmien tasosta, ettei siitä tässä sen enempää. Tärkeämpi on huomio, joka kytkeytyy Helsingissä ja koko Suomessa meneillään olevaan sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämiseen. Barcelonassa nimittäin korostettiin ikään kuin ohimennen sosiaalipalvelujen jakamista perus- ja erikoispalveluihin. Tällä yksinkertaisella ja hiukan tylsältä kuulostavalla ajatuksella voi olla iso merkitys kotiin palattua. Miten?

Koillis-Helsingin palveluihin tämä liittyy suoraan siksi, että vielä tämän kevään aikana otamme taas käsittelyyn palveluverkon. Keskiviikkona 12.2. Suutarilassa pidetyssä asukasillassa nousi jälleen esiin se perusteltu epäilys, että terveysasemia oltaisiin taas vähentämässä ja koillisenkin lähipalvelut supistuisivat. Ihan niin se ei kuitenkaan mene, jos minusta vähänkään riippuu. Kovia faktoja on nyt kaksi: ensinnäkin sosiaali- ja terveyspalvelut on yhdistetty samaan virastoon, ja toiseksi on tehty päätös rakentaa Kalasatamaan totuttua paljon suurempi sosiaali- ja terveysasema. Tänä keväänä ei olekaan enää tarkoitus keskustella seinistä ja toimipisteistä, vaan siitä, millaisia lähipalveluja tarvitaan.

On palveluja, jotka on järkevää keskittää Kalasataman tapaisiin suuriin yksiköihin. On sellaisia palveluja, joista kaupunkilainen voi huolehtia itse esimerkiksi verkossa, kun riittävä apu ja opastus taataan. Sitten ovat ne palvelut, joiden on välttämätöntä olla kohtuullisen jalkapatikkamatkan päässä – ja lopulta ne, jotka on tuotava apua tarvitsevalle kotiin. Näiden pitää lisäksi toimia joustavasti, jotta fyysisen kunnon heikentyessäkin hoito tai muu palvelu jatkuu. Tästä kokonaisuudesta haluamme päättää nyt, emme lakkautuslistoista.

Suutarilan, Tapulikaupungin tai Jakomäen lähipalvelut eivät siis ole katoamassa mihinkään. Sen sijaan on varmaa, että nykyisten asemien palvelut muuttuvat. Malmin sairaalan remontin valmistuessa voi kenties keskittää jotakin sinne, jolloin taas toisia lähipalveluja voi lisätä. Nyt on oikea hetki vaikuttaa tähän.

Huumeet, Helsinki ja Barcelona

-->

Voiko Helsingin sosiaali- ja terveystoimi oppia jotain Kataloniasta? Kannattiko lautakunta ja johtavat virkamiehet lennättää ajelemaan bussilla pitkin ja poikin Barcelonaa?

Kun missä  hyvänsä ulkomailla käy tutustumassa siihen, miten terveydenhoidon ja opetuksen kaltaiset peruspalvelut on järjestetty,  päällimmäinen havainto on yleensä se että Suomessa asiat hoidetaan aika hyvin.  En usko, että monikaan enää muistaa langeta vanhaan suomalaiseen alemmuudentunteeseen. Se ei kuitenkaan riitä perusteeksi luottamushenkilöiden lennättämiseen ulkomaille.

Tältä matkalta minun ajatuksiini tarttui kaksi asiaa. Enempää ei tarvitsekaan – jos opintomatkalta yksikin idea kehittyy parantamaan omia palveluja, reissu maksaa itsensä korkojen kanssa takaisin.

Ensimmäinen on oikeastaan huomio, joka kytkeytyy Helsingissä ja koko Suomessa meneillään olevaan sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämiseen. Barcelonassa nimittäin korostettiin ikään kuin ohimennen sosiaalipalvelujen jakamista perus- ja erikoispalveluihin. Tällä yksinkertaisella ja hiukan tylsältä kuulostavalla ajatuksella voi olla iso merkitys kotiin palattua.

Toiseksi pysähdyin miettimään tapaa, jolla katalonialaiset kollegat toteuttavat huumeriippuvaisten palveluja. Tämä on Suomessa kuuma aihe, johon etenkään kenenkään vihreän ei kannattaisi tikullakaan koskea, mutta pohdiskelenpa kuitenkin.

Kävimme tutustumassa klinikkaan, jossa suonensisäisten huumeiden käyttäjät voivat valvotusti annostella aineensa. Aivan oikein: barcelonalainen narkkari tuo omat heroiininsa mukanaan, eikä henkilökunta kysele aineen alkuperästä vaan huolehtii, että asiakas piikittää sen puhtailla välineillä ilman yliannostuksen vaaraa.

Meillä tuskin oltaisiin valmiita näin liberaaliin hoitopolitiikkaan. Toisaalta heroiini on meillä hyvin marginaalinen huume – toisin kuin ties mistä tuotu Subutex. Näkökulma on kuitenkin jotain, minkä voisin uskaltaa tuoda kotimaiseen keskusteluun. Barcelonassa huumeriippuvaista ei pidetä sen paremmin uhrina kuin syyllisenäkään, vaan ymmärretään että riippuvuus on sairaus ja riippuvainen on potilas. Vaikkei potilas ei ole valmis  päihteettömään elämään eikä korvaushoitoihin, on hoitohenkilökunnalla kuitenkin eettinen velvollisuus pitää hänet hengissä.

Huumepolitiikka on vaikeaa tasapainottelua potilaiden humaanin kohtelun ja järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen taistelun välillä – unohtamatta sitä näkökulmaa, että kaikki riippuvuudet tupakoinnista alkaen käyvät kalliiksi kansanterveydelle ja –taloudelle. Se, että asia on vaikea ja tunteita herättävä, ei saa kuitenkaan estää avointa pohdintaa.  Suomessa olisi hyvä tulla ylös poteroista. Huumeongelmamme ei kuitenkaan ole (vielä?) samalla tasolla kuin kansainvälisten kauppareittien varrella olevassa Espanjassa.

Varokaa mummoutujia?

-->

Mummoutuminen uhkaa Facebookia, uutisoi Helsingin Sanomat. Jaaha.

Tätä voisi pohtia useammaltakin näkökannalta. Ensimmäiseksi tulee mieleen kysyä, elämmekö sellaisessa nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassa, jossa palvelut ja kulutushyödykkeet menettävät markkina-arvonsa sillä hetkellä, kun ikäloput (yli 5-vuotiaat) kiinnostuvat niistä ja ottavat ne omakseen. Se on sikäli kummallinen asenne, että eläkeikää lähestyvillä ja vastikään eläkkeelle jääneillä suomalaisilla on ostovoimaa selvästi enemmän kuin nuorimmilla pätkätyöläisikäluokilla. Ikääntyvien hyljeksiminenhän toki näkyy vaikkapa puhelinten ja tietokoneiden käyttöliittymissä. Alun kolmattakymmentä käyvän suunnittelijan mieleen ei aina näy juolahtavan, että jo 40-vuotiaan lähinäön heikkeneminen vaikeuttaa hailakanvärisen näppäimistön tai näytön hahmottamista. Mutta olkoon tämä näkökulma.

Pysähdyin miettimään tuota ”mummo”- ja ”vaari”-ajattelua. Tässä epäilen enemmistön työikäisistä suomalaisista lankeavan pahasti harhaiseen ajatteluun, joka vaikuttaa paitsi arjen teknologian suunnitteluun, myös esimerkiksi terveydenhoidon suunnitteluun. Me nimittäin ajattelemme ensimmäiseksi omia mummojamme ja vaarejamme, kun puhe kääntyy vanhuksiin tai ylipäätään eläkeläisiin. Samalla tavalla muuten taannumme omiin pulpetteihimme vuosia tai vuosikymmeniä sitten, kun pitäisi ottaa kantaan kouluun nyt tai kahdenkymmen vuoden kuluttua. Siitä teemasta kenties myöhemmin lisää.

Minun mummuni syntyi 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä. Hän kasvoi aikuiseksi Suomen suuriruhtinaskunnassa. Moni hänen ikätovereistaan, mukaan luettuna isoisäni, joka kuoli ennen syntymääni, kaatui vuonna 1918 tai menetti terveytensä ja tulevaisuususkonsa punavankileirillä. Mummullani ei koskaan ehtinyt olla sähköhellaa, juoksevaa vettä, puhelinta tai sisävessaa. Televisiosta hän tuskin olisi edes ehtinyt kiinnostua,  hataran puutalon pitäminen lämpimänä puuhellan avulla riitti virikkeeksi. Hiiri oli jotain, minkä vuoksi talossa kuului olla kissa.

Minä olen vaari. Lapsenlapseni aloitti juuri koulunkäynnin. Opettajanvirkani ansiosta voin jäädä eläkkeelle tulevana kesänä, 60-vuotiaana. Syksyllä olen siten ihan oikea eläkevaari. Mutta:

Kun sukuhaarani ensimmäisenä kävin lukiota 1970-luvun alussa, osallistuin atk-erikoiskurssille, harjoittelin Basic-ohjelmointia ja näin Otaniemessä ihka oikean tietokoneen. Opiskeluaikanani en ehtinyt vaihtaa laskutikusta taskulaskimeen, mutta opettajan työtä aloitellessani sain vetääkseni atk-kerhon, jossa ABC80-koulutietokoneella tehtiin taas Basic-ohjelmia. Valmistuttuani löysin tieni opettajankoulutuslaitokselle, missä yhtenä Suomen ensimmäisistä aloin suunnitella ja toteuttaa opettajien kouluttamista tietotekniikan opettamiseen. Olen opettanut WordStarit, WordPerfectit, DBase II:t , Wordit ja Excelit. Basicit, Pascalit ja Logot. Olen ottanut tietotekniikkaa käyttöön niin yhden yläasteen kuin Suomen toiseksi suurimman kaupungin mittakaavassa.

En tarkoita nostaa esiin omaa kuviteltua erinomaisuuttani, vaan haluan esitellä itseni esimerkkinä tieto- ja viestintätekniikan pioneereista. Se ikääntyvien joukko, johon toimittaja ajattelemattomuuttaan tai ylimielisyyttään viittaa ”mummoina ja vaareina”, on taidoiltaan jo jotain vallan muuta kuin mielikuviemme harmaahapset. Veikkaan, että pyöräilen vielä 20 vuoden  kuluttuakin, kahdeksankymppisenä, pari-kolmetuhatta kilometriä vuodessa. Uskon, että osaan ja haluan käyttää moderneinta tekniikkaa avustamassa ja rikastamassa arkeani.

Kun minä pohdin ikäihmisten palveluja, yritän kaiken tämän vuoksi kuvitella itseni 80 ja 90 vuotta täyttäneenä. Kannattaisi muuten nuorempienkin.

Sivumennen sanoen pieni vihje nuorille, jotka ihmettelevät mikseivät ”vanhukset” innostu kaikista viihdeteknologian uutuuksista: me olemme nähneet kaiken tämän alusta alkaen. Me osaamme myös suhteuttaa asiat ja ymmärrämme, että kaikista muoti-ilmiöistä niin musiikissa, elokuvissa kuin muussakin viihteessä vain pieni murto-osa jää elämään. Suurin osa tulee ja menee, eikä sitä kannata ottaa liian vakavasti. Merkittävät ilmiöt ehtii omaksua hitaamminkin.

Älkää kuitenkaan erehtykö aliarvioimaan vaarejanne. He opettivat tämän teille.

Matikanopen matikkasoppa

Muutaman FB-ruokapäivityksen jälkeen tunsin lievää painostusta ruokablogiin. Tähän aikaan vuodesta luonteva aihe on matikkasoppa. Mäenlaskua ja matikkasoppaa, mitäpä matikanmaikka hiihtokaudella muuta?

Made on upea kala. Gastronomisesti on pieni ihme, että niin rumasta, limaisesta ja pahanhajuisesta otuksesta syntyy niin herkullisen tuoksuinen ja makunystyröitä hemmotteleva keitto.

Kannattaa ostaa mätimade. Iso. Silloin voi laskea, että saa kohtuuhintaan mätiä blinien lisukkeeksi ja samalla ikään kuin kaupan päälle kalan. Bonusta on, jos kauppias suostuu nylkemään mateen jo kaupassa. Ei se kotonakaan niin vaikeaa ole kuin uskotellaan, mutta sotkuista hommaa se kyllä on.

Mädin (ja maksan) otan erilleen, pussitan ja pakastan otettavaksi sitten ulos kaapista, kun on aika syödä blinejä. Palataan niihin lähempänä laskiaista. Isosta mateesta silpaisen selkä- ja pyrstöfileet irti ja siirrän syrjään. Pään ja ruodot paloittelen kattilaan. Lisään niiden seuraksi pari sipulia, purjon, pari porkkanaa ja kimpaleen selleriä. Tarkat määrät vaihtelevat vähän sen mukaan, mikä sattuu olemaan jääkaapin juurestilanne, mutta ainakin sipulia, porkkanaa ja selleriä pitää olla. Muutama maustepippuri, rouhittua mustapippuria, merisuolaa ja jokunen tillinoksa sekaan. Tämän kaiken peitän kuumalla vedellä keittelen hiljakseen, kunnes arvelen maun irronneen liemeen. Pari tuntia siinä menee, painekattilan tai -kannen kanssa puolikin tuntia riittää. Annan jäähtyä ja kaadan varovasti siivilän läpi toiseen kattilaan. Kun kalanpalat ovat jäähtyneet kylliksi, erottelen vielä ruodoista irtoavan kypsän kalan talteen. Ruodot ja kaikkensa antaneet kasvikset heitän kompostoriin.

Tästä voi jatkaa vaikka seuraavana päivänä, kunhan muistaa heti panna raa'at fileet kylmään ja jäähdyttää liemen hyvin. Varsinainen soppa syntyykin sitten helposti ja nopeasti:

Liemi
Perunaa
Sipulia
Fenkolia
Madefileetä
Keitettyä madetta
Tilliä (ja persiljaa)
(Suolaa)

Sipulin pilkon karkeaksi silpuksi, perunat parin sentin kuutioiksi ja fenkolin puoli senttiä paksuiksi viipaleiksi. Keitän ne hiljalleen kypsiksi – tähän menee kaikkine silppuamisineen puolisen tuntia, ellei peruna ole liian isoina palasina. Silla aikaa paloittelen fileet ja lisään ne, kun perunat näyttävät melkein kypsiltä. Lopuksi silppuan pinnalle yrtit ja tarkistan suolan.

Siinä se. Tällä reseptillä saa hennon vihertävää, kirkasliemistä keittoa, jonka maussa kala on pääosassa. Syön sen ruisleivän kanssa. Ruokajuomaksi ei mitään tai raikasta Helsingin vesijohtovettä.

Hyvää ruokahalua!

Sote: Teoriasta, todellisuudesta ja muusta sellaisesta

Olen mukana Kuntaliiton sosiaali- ja terveystoimen luottamushenkilöverkostossa. Kuulostaa aika kamalalta, ja nimi ehkä kertookin jotain julkisen hallinnon monipolvisuudesta. Tästä näkökulmasta pysähdyin hetkeksi miettimään sote-järjestämislakia ja siihen liittyviä ongelmia.

Ensimmäinen havaintoni on, että  Suomessa on ainakin kolme sen verran erilaista maailmaa, että sama malli tuskin palvelee niitä kaikkia. Meillä on metropolialue, jonka kaikki kunnat ovat yksinäänkin vahvoja, mutta joka kaikilla muilla kuin kunnallisen elämän alueilla muodostaa yhden kokonaisuuden. Toiseksi meillä on melkein koko muu Suomi, jota yhdistää se, että vain harvat kunnat kykenevät yksinään rahoittamaan tai järjestämään peruspalvelut. Kolmanneksi on sitten pohjoisin Suomi, jossa asuu vähän ihmisiä, mutta jossa välimatkat ovat paljon pidemmät kuin muualla. Olisi paha virhe, jos nyt päädyttäisiin survomaan kaikki samaan järjestämismalliin.

Toiseksi huomaan, ettei minulle ole täysin selvää, mihin ongelmaan nyt haetaan ratkaisua. Miten uusi tapa järjestää sote-palvelut ratkaisee sen, että suomalaisten terveyserot ovat kasvaneet tuloerojen – lue: köyhyyden lisääntymisen vuoksi? Jos tämä ei ole vaikein ja tärkein sosiaali- ja terveysalan ongelma, niin mikä sitten?

Kolmanneksi jään miettimään, missä määrin olemme osanneet ennakoida, miten kansalaiset jaloillaan äänestävät. Samalla, kun me säädämme hallinnollisia raja-aitoja, ihmisten todellisuudessa kasvaa vapaa palveluihin hakeutuminen. Onko sote-palvelurakenteen uudistus jo valmiiksi vanhentunut?